Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä tarkastettiin 10.6. yhteiskuntatieteiden maisteri Johanna Lahtisen väitöstutkimus otsikolla Tietoasiantuntijoiden roolit ja toiminta koulutuksen ja työelämän kehittämishankkeissa: tapaustutkimus tietokäytäntöjen ja innovatiivisten tietoyhteisöjen kehittämisestä. Vastaväittäjänä toimi professori Isto Huvila ja kustoksena yliopistonlehtori Sanna Talja.

Hannan%20v%C3%A4it%C3%B6s%20rajattu.jpg

Vastaväittäjä Isto Huvila havainnollistaa. Kuva: Juha Kämäräinen.

Lahtinen tunnisti tutkimuksessaan kolme tietoasiantuntijoiden (eli informaatikoiden, tietoasiantuntija on kissan häntää nostava uudelleensuomennos termistä information specialist) toimintaa hankkeissa ohjaavaa roolia: tiedonhankkijan, informaatiolukutaidon ohjaajan sekä tietokäytäntöjen kehittäjän orientaatiot.

  1. Tiedonhankkija on perinteisen kirjasto-orientoituneen roolin ilmentymä.
  2. Informaatiolukutaidon ohjaaja on kouluttajarooli, jonka keskeinen viitekehys näkyy nimityksestä.
  3. Tietokäytäntöjen kehittäjä sisältää laajimmat toimintamahdollisuudet.

Orientaatiot on määritelty peilaten käsityksiä oppimisesta tiedonhankintana, osallistumisena ja uuden tiedon luomisena. Kelpo esitys näistä löytyy kirjasta Hakkarainen K, Lonka K & Lipponen L (2004) Tutkiva oppiminen: järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Tähän jäsennykseen liittyy kiinnostava sivuvaikutus, joka ilmenee useissa ammattikorkeakoulun opinnäytetyötoimintaa tarkastelevissa tutkimuksissa. Niissä orientaatioita luetaan niin, että tiedonhankinta viittaa "alkeelliseen" ja vähän vanhentuneeseen, yksilökeskeiseen käsitykseen oppimisesta. Kunnon oppimiseksi  ammattikorkeakoulussa halutaan mieluiten kelpuuttaa vain uuden tiedon luominen ja vähän pitkin hampain osallistuminen. Uuden tiedon luomista korostamalla tuotetaan korkeakoulumaisuutta ja jäsenyyttä innovaatioiden tuottajien yhteisöissä. Esimerkiksi tietojohtamisen professori Pirjo Ståhlen mielipidekirjoitus Aineettoman pääoman kehitys taantuu Suomessa (HS 30.5.2016) liittää kuitenkin innovaatiojärjestelmään koulutussektorista vain yliopistot. Joka tapauksessa viitekehysvalinnasta seuraa, että pelkkään tiedonhankintaan keskittyvälle puheelle on mainitussa traditiossa niukasti tilaa.

Lahtinen käsittelee edellä mainittuja orientaatioita avarasti toisiaan täydentävinä (Lahtinen 2016, 89). Niiden välillä ei ole jyrkkää rajaa. Väitöstilaisuuden luento-osuudessa eli lektiossa hän kuitenkin kuvasi, miten tiedonhankkijaksi asennoitunut kirjastolainen odottaa hankkeissa passiivisena, että häneltä kysytään jotakin hänen tiukasti rajaamaltaan osaamisalueelta: "olen ollut olemassa ja käytettävissä". Olemme Jarmo Saartin kanssa kuvanneet tätä orientaatiota käsitteellä puuttumattomuuden periaate (principle of non-interference). Periaate tiivistyy siihen, ettei kirjastolainen "sekaannu" (interfere) tilanteisiin, joissa suoranaisesti tuotetaan uutta tietoa eikä pelkästään hankita ja järjestetä jo olemassa ja tietyissä tutuissa muodoissa olevia sisältöjä (Kämäräinen J & Saarti J 2014. Library Professionals' and partners' implicit principle of non-interference and writing-related interventions. QQML e-journal (4): 899-908).

Puuttumattomuuden vastakohta on interventio. Lahtisen jäsennyksessä osa interventioista on informaatiolukutaidon ohjaamista ja edistämistä, osa taas pyrkii aktiivisesti muokkaamaan toimintaympäristöä. Kehittämisen kohteena ovat tällöin "tiedon jakamisen, tuottamisen ja hyödyntämisen käytännöt" ja toiminta kattaa tiedon erilaisia tyyppejä (Lahtinen 2016, 91).

Uusia toimintamalleja esitellessään (luku 5.3) Lahtinen vaikuttaa etenevän tietoasiantuntijoiden toiminnan alaa laajentaen omasta kirjastosta oppilaitoskontekstin kautta työelämän organisaatioihin. Toimintamallit ovat:

  1. Tutkitun tiedon reflektiivinen käyttö: Kirjastolaisen perinteinen ammattirooli kuvataan portinvartijaksi. Tästä ei suoraan sanota, että se tarkoittaa omiin kokoelmiin turvaamista, niitä koskevaa auktoriteettia sekä epäluuloa uusia tiedonlähteitä kohtaan. Etenemissuuntana on nimenomaan tiedon käytön ja useiden yhtä aikaa validien näkökulmien tunnistaminen. 

  2. Yhteisopettajuus: Kehityssuunta perustuu sen oivaltamiseen, että toisin kuin perinteisessä koulussa ja kirjastossa, työelämän organisaatioissa vallitsee tiedon moninaisuus. Yhteisopettajuuden halutaan antavan opiskelijoille demonstraation siitä, miten eri lähtökohdista tulevat osaajat voivat toimia yhteen. Keskeinen premissi on, että myös opettajan roolissa opitaan ja oma käsitys on altis muutokselle ja kritiikille.

  3. Työelämän informaatiolukutaidon ohjaus: Työelämän tilanteissa informaatiotaidot ovat vielä muita konteksteja enemmän valautuneina "kokonaisvaltais[een] --- tietomaiseman hahmottamiseen ja ymmärtämiseen" (Lahtinen 2016, 91).

Viimeksi mainittu tarkoittaa pitkälti sitä, että informaatiotutkimuksen perinteinen, eri kontribuutioita vahvasti lokeroiva tiedonhankinnan tieteen eetos on soveltamista ohjaavana periaatteena tiensä päässä. Yrityselämässä ei pitkään kuunnella akateemista pöpinää siitä, miten jokin ilmiö tai järjestelmä kuuluu "jäsennykseen" mukaan ja jokin toinen ei. Ei ole mitään jäsennyksiä, vaan ratkaisevaa on nopeasti ja tiiviisti hahmottuva toiminnan suunta, joka lisäksi on oikea.

Lahtinen nostaa luvun 5 lopulla kissan pöydälle: "[Työelämän informaatiolukutaidon tutkimukset] osoittavat, että tietoasiantuntijan roolia tulisi edelleen tutkia ja kehittää empiiristen tutkimusten avulla. Tärkeä esille noussut kysymys on esimerkiksi se, mitä tarkoittaa hankkeiden tietoperustan vahvistaminen tai uuden tiedon tuottaminen tietoasiantuntijan toiminnassa käytännön tasolla." (Lahtinen 2016, 93.)

Johanna Lahtisen tutkimuksesta on suora linkki omaa jatkotutkimustani motivoivaan kysymykseen siitä, miten ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä tunnistettavat tiedonkäytön ilmiöt, kuten ulkokohtainen suhtautuminen lähteisiin (montako tarvitaan) ja asiantuntijan helposti tavoittamien relevanttien lähteiden löytymättä jääminen (aihetta ei ole tutkittu), näkyvät hankkeissa, jos hanketoimijan substanssiosaamisen oletetaan takaavan myös tiedonhankinnan ja -hallinnan taidot. Sinänsä on ymmärrettävää, ettei kirjastolaisia haluta hankkeisiin seinäruusuiksi. Erityisosaamisen merkitys on tehtävä näkyväksi ja siinä Lahtisen tutkimus tekee arvokasta työtä. Se on vain kattavasti viestittävä myös kirjasto- ja tietopalvelualan sekä informaatiotutkimuksen yhteisöjen ulkopuolelle.

Väitöstilaisuuden lektio on julkaistu Informaatiotutkimus-lehdessä 1-2/2016.

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.