Käsittelen tässä kirjoituksessa Peter Godwinin artikkelia Information literacy meets Web 2.0: how the new tools affect our own training and our teaching.  Artikkeli julkaistiin New Review of Information Networking -lehdessä alkuvuonna 2007. Godwin on kirjaston ja tiedekuntien yhdyshenkilö (Academic Liaison Librarian) University of Bedfordshiressa, Itä-Englannissa.

Tutkimukseni kannalta näen tässä artikkelissa välineen alustavasti jäsentää informaatiolukutaidon käsitettä toimintana. Keskityn artikkelin johdantoon, jossa kirjoittaja lähestyy aihettaan kärjistämällä (vaiko vain olemalla kaunistelematon realisti?) kirjaston ja nuorten (yliopisto-)opiskelijoiden kohtaamisen vaikeuksia. Tervetuloa taitavien ja herkullisten kärjistysten pariin (onkohan tämä näyte peribrittiläisestä sarkasmista?).

Perinteinen kirjasto on Godwinin kärjistyksessä kirkon sivulaiva (engl aisle), jonka kiillotettujen alttarien (pöytien) ääressä vallitsee harras hiljaisuus. (Etsimättä tulee mieleen Robert M. Pirsigin viljelemä, mutta tuskin keksimä Järjen kirkko -metafora yliopistosta.) 

Nettinatiivit opiskelijat eivät ole siellä. He kaivertelevat omia tietokäytäviään jossain ihan muualla, web 2.0 -nimisessä toisessa todellisuudessa, jonka olemassaoloa Godwin on retorisesti epäilevinään ("does it really exist?").

Sigmund Freund

Sigmund Freud. Kuva vuodelta 1921. Lähde: http://www.denstoredanske.dk/

Godwin ihmettelee opiskelijoista kuin Sigmund Freud naisista konsanaan: Jumalan tähden, mitä he haluavat? ja vastaa sitten omaan kysymykseensä, että helppoa ja nopeaa tyydytystä ("single search boxes like Google and Amazon which give instant satisfaction").

Uskon, että jokainen viime vuosina tiedonhankintaa opiskelijoille opettanut on kohdannut saman asetelman, jota Godwin tarkastelee: miksi ihmeessä koluta tietokantoja, kun näköjään ihan saman tuloksen  - katso nyt, 350 000 viitettä! - saa Googlella nokertelematta hankalan ja krantun virallisen systeemin läpi. Ei tämä ajatusmalli ole vieras opettajillekaan, sen voi hyvin todeta, jos työskentelee hetken rinnakkain heidän kanssaan. Godwin mainitsee opettajat vain kerran, todeten, että nämä narisevat wikeistä, jotka ovat liian helppoja (sic!) ja kontrolloimattomia ympäristöjä. Tuossa hän olisi kyllä saanut edes hieman pehmentää, olla avarakatseisempi, mutta ironia on ironiaa, kun siihen on kerran ryhtynyt.

Godwinin ironia onkin herkullista ja sattuvaa: Leikkaa ja liimaa -rutiini korvaa kärsivällisen ja kriittisen tiedon mussutuksen ("read and digest"). Manuaalit ja ohjeet korvataan yrityksen ja erehdyksen menetelmällä ja tämän havainnon takana piilee  eräs artikkelin tuottamista oivalluksista.

Sopii kysyä, miten ne ohjeet ja manuaalit ovat syntyneet, ellei siten, että joku on yrittänyt, erehtynyt ja yrittänyt taas ja sitten kirjannut parhaat oivalluksensa muistiin unohtaen, että harhapolkuja on koskaan ollutkaan. Samalla hän on itse oppinut valtavasti. Lopputuloksesta on kuitenkin väännetty behavioristisia ohjeita, joiden tarkoitus on virheiden välttäminen eikä oppiminen. Tätäkö on materialisoitunut informaatiolukutaito?

Behavioristinen perinne elää kyynä informaatiolukutaidon povella. Se pitäisi karkottaa ja korvata tiedonhallinnan asiantuntijan läsnäololla ja asiakkaan prosessien tukemisella. En tarkoita sitä, että kirjastolaisen pitäisi olla mungon nopeudella iskemässä asiakkaan ongelmien niskaan heti, kun tämä osoittaa pienintäkään epäröintiä tai näyttää poikkeavan turvallisilta poluilta. Sen sijaan on tärkeää olla siellä, missä asiakkaat ja heidän toimintajärjestelmänsä (sanoo: heille tärkeät toimijat, toiminnan kohteet, välineet ja tavoitteet) ovat.

Tämä on myös Godwinin argumentti, kun hän kannustaa kirjastolaisia ryhtymään sosiaalisen median hyödyntämiseen. Yksittäisten välineiden käyttöideoita - podcastillako opiskelijat saadaan opiskelemaan informaatiolukutaidon saloja hölkätessään, enpä usko - tärkeämpää on tiivistys, joka samalla osoittaa yhden asetelmassa piilevistä lukuisista ns. kaksoissidoksista:

"There could be a tension between this willingness to experiment and the possible need to be particularly professional with online users." (Godwin 2007, 105.)

Kehittävän työntutkimuksen termistössä kaksoissidos tarkoittaa tilannetta, jossa tavoitteet ovat näköjään toisensa poissulkevia: ei voi innolla kokeilla aloittelijan mielen vallassa ja samalla olla kuin hallitsisi tilanteen täydellisesti. Tähän ansaan valitettavasti lankeaa perinteinen kirjastolaisen mentaliteetti: perfektionisti, joka harjoittelee salassa käydäkseen neuvomaan valmiista asiantuntijasta tai joka vaihtoehtoisesti kieltäytyy ottamasta ollenkaan kantaa, jos ei ole aivan varma. Tähän asetelmaan ei mahdu oppimaan valmista dialogiasennetta.

Sen jälkeen kun ristiriita on tunnistettu, sitä ryhdytään purkamaan. Sekä ristiriidan tunnistamiseen että purkamiseen tarvitaan eri osapuolia, heidän ääniään.

 

Artikkeli on erittäin tarpeellinen jo pelkästään näiden tarkastelemieni kohtien osoittaessa, että maisemasta puuttuu jotakin - toinen ääni. Emme kuule tähän keskusteluun kuuluvaa opiskelijoiden ääntä. Oman tutkimukseni kannalta keskeinen metodologinen ja prosessiin vaikuttava kysymys on, millä tavoin päästä käsiksi opiskelijoiden omaan käsitykseen opinnäytetyöhön liittyvän tiedonhankinnan luonteesta ja merkityksestä. 
 

 Creative Commons License 
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.