Helsingin Sanomat (22.5.2010 s. B 1) esitteli Yhdysvaltain yhdyskuntarakennetta ja väestönlaskennan kiemuroita kuvaavan artikkelin sivujuonteena nebraskalaisen Monowin kylän palveluita. Kylässä on ravintola, katuvalaistus ja vesipumppu. Lisäksi siellä on yksityinen kirjasto.

Muistamme Lucky Luken kaupunkiarkkitehtuurin: Kaupungissa on saluuna. Lisäksi siellä on vankila niille, jotka viettävät liian villiä elämää saluunassa. Kolmantena palveluna on hautaustoimisto, joka "huolehtii niistä, joille on sattunut onnettomuus matkalla vankilasta saluunaan tai päinvastoin". Monowi on painottunut hieman toisin, henkisemmin.

Artikkelissa sanotaan, että Monowin yksityisessä kirjastossa on 5000 kirjaa. Kirjastolainen alkaa heti miettiä onkohan luvulla ilmoitettu niteet vai nimekkeet. Maallikkohan taas ei ollenkaan ymmärrä kirjastolaisen tapaa laskea Jukolan Timon tyyliin: minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen, kuinka monta meittiä olikaan? Kaksi vaan, ei suinkaan neljä. Lisäksi jatkuvat julkaisut ja muut aineistolajit on näköjään ohitettu kuvauksessa kokonaan. Kirjastojärjestelmää ja nettiyhteyttä ei mainita.

Monowin kirjasto, hoitaja ja asiakas. (Lähde: http://bloximages.chicago2.vip.townnews.com/ sitaattioikeus)

Informaatikko irrallaan on näköjään lämpimästä säästä huolimatta vakavamielisellä tuulella, ei kieli poskessa ollenkaan. Mietin nebraskalaista kirjastoa ja intialaisen Shiyali Ramamrita Ranganathanin kirjastolakeja. Pari ensin mainittua on jotenkin erityisen koskettavia. Joka lukijalle kirja, sanoo yksi laki. Joka kirjalle lukija, vaatii toinen. Älköön olko tyytymättöminä tyhjin käsin poistuvia asiakkaita älköönkä liioin yhtään surullisesti, ilman yhtään ystävää, hyllyyn jäävää kirjaa. Onneksi nykyään on keksitty muitakin surullisten kirjojen hoitotapoja kuin polttohautaus. Ymmärrän silti kyllä, miksi kirjastonhoitajat voidaan jakaa kahteen sen mukaan, kykenevätkö poistamaan tehokkaasti vai eivät. Toiset vaan osaavat sen siinä kuin jäniksen nylkemisenkin. 

Kirjat ovat käyttöä varten, julistaa Ranganathanin kolmas laki. Yhden lain mukaan kirjaston tavoitteena on säästää lukijan aikaa. Kirjaston prosessiluonnetta tavoittelee viides laki, joka sanoo: kirjasto on kasvava organismi. (Tätä viidettä tulen myöhemmin näpelehtimään Jaana Porran väitöskirjan Information colonies... johtoajatuksen pohjalta.)

Uskollinen lukija ja kommentaattori Mace ennakoi näköjään Hiljaisen tiedon kirjasto -merkintään tekemässään kommentissa tätä merkintää. Mace puhuu kokoelmapolitiikan niistä osista, jotka eivät kirjaimellisesti täytä joka kirjalle lukija - ja joka lukijalle kirja -lakeja.

Mace kaipailee hiljaisen tiedon kirjastoon myös sellaista tietoa, jota kukaan ei halua vastaanottaa ja motivoi näin: Perusteltavissa samalla tavalla kuin nytkin pidetään kirjastoissa teoksia jotka eivät liiku; ne ovat kokoelman kokonaisuuden kannalta tärkeitä, vaikka kukaan ei halua syystä tai viidennestä koskeakaan niihin.

Tulet, Mace, samalla kajonneeksi teemaan, joka on nouseva lähiviikkoina tällä foorumilla esiin. Kyseessä on taas ilmiö, jolle minulla ei vielä ole kunnollista nimeä. Eräänlainen lasikatto tämäkin on, mutta ei siinä mielessä kuin termiä perinteisesti käytetään. Olen tietopalvelun suunnittelijan tehtävässä törmännyt kysymykseen, miten opettajien tiedontarpeet määritellään suhteessa opiskelijoiden vastaaviin. Mitkä ovat ne relaatiot tai kuvaukset, joilla näiden kahden käyttäjäryhmän tiedontarpeita suhteutetaan? Näyttää näet siltä, että opettajat eivät mitenkään itsestäänselvästi osoita "kehittyneempiä" tiedontarpeita. Siis kokoelmapolitiikka ei voi ilman lisänäyttöjä olla ainakaan asiakasryhmien suhteen hierarkkinen. Pitää löytää muita rakenteita. Mikä se kokonaisuus on? Mutta kuka siinä tarvemäärittelyssä auttaisi?

Viimeaikaiset tunnelmat opettajankoulutuksesta osoittavat - ja tästä en mitenkään voi itseänikään vapauttaa - että ainakin me tulevat opettajat toimimme ihan kuin oppilaammekin: emme ime tietoa pesusienen lailla, emme läheskään aina käy rakentavaa keskustelua vaan suorastaan voimme häiriköidä ja puhua omiamme. Opettaja-lehdessä juuri valitettiin, että pojat on poikia -lajin selitysmalleja ei tulisi enää viljellä. Kävisikö selitykseksi: se on kesä ny. Onneksi Maarit on kovin kärsivällinen.

Tämä oli sitten pakina. Tyylilajissa vallatonta ja vakavaa.

P.S. Kiven tekstissä sanotaan todella Keskievarin, ei Kestikievarin.

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.