Monenkin asian sisäinen mutkikkuus tulee esiin siinä vaiheessa kun siitä alkaa opetuksellisessa yhteydessä ja sävyssä puhua. Tuolloin alkaa omaan osaamiseen liittyvä hiljainen tieto työläästi hakea ilmaisua, jonka joku muukin voi ymmärtää.

Tietokirja.fi -tapahtumassa (Tieteiden talo, Helsinki 4.-5.9.) käsiteltiin lukuisien muiden aihepiirien ohella luovuuden ja tietokirjoittamisen suhdetta. 

Oriveden opistossa tietokirjoittamista opettava filosofi ja tietokirjailija Eero Ojanen keskustelutti Tieteiden talon pikkusaliin 405 kokoontuneita kirjoittamisen ystäviä tietokirjoittamisen ja luovuuden suhteen ja luovuuden ilmenemismuotojen ympärillä.

1252218317_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Eero Ojanen avaa kysymystä.

Tietokirjoittamisen problematiikan kysymykset liikkuvat liki ammattikorkeakoulun ja sen kirjaston toimintaympäristöä: tutkivaan oppimiseen pohjaavissa oppimisnäkemyksissä lähdetään yleisesti ottaen aina siitä, että oppimisprosessi muistuttaa tutkimustyötä, sisältää uusien näkemysten rakentamista. Tähän piirtyy sen yksi horisontti.

Toinen, ihan erilaiselta, edelliseen nähden kovin raadolliselta, näyttävä viiva voidaan piirtää näkemyksellä, jonka mukaan tietokirjoittaminen on enimmäkseen jo olevan tiedon kopioimista, viittaamista ja vähäistä muokkaamista. Korkeakouluympäristössä tätä edustaa vaatimus lähteiden merkitsemisestä.

Tämän blogin keskeinen teema on kirjastollisten ajattelumallien avaaminen ja haastaminen tilanteessa, jossa tiedon hallinnan ja tuottamisen prosessit eri tiedonlajien ja -lähteiden suhteen sekoittuvat ja osin liukuvat toisiinsa ja kirjasto on kuin tämä kehitys ei sitä lainkaan liikuttaisi. (Kiitos muuten kannustuksestasi, Mace!)

Niinpä on esimerkiksi kovin keinotekoista ja asiakkaiden näkemysten kehittymisen kannalta pedagogisesti vahingollista vetää opetuksessa ja opastuksessa tiukka raja siihen, että puhutaan lähteisiin viittaamisesta (tämä kun on kirjastollista) mutta sen sijaan ei edes mainita niistä muista keinoista, joilla syntyvää tekstiä pidetään kasassa ja uskottavana. Tekstirakenteet, argumentaatio ja retoriikka näet eivät (muka) ole kirjastollisia aiheita, vaikka kirjallisia ovatkin.

Se pieni yhteisö, joka meitä oli koolla tietokirjoittamista ja luovuutta pohtimassa, mahdollisti hienosti eri näkökulmien keskinäisen kutomisen. Puhuimme mm. siitä, kuinka on mahdollista kiteyttää tiukkaa tietoainesta vaikkapa sarjakuvan tai muun kertomuksen muotoon. Tekstissä voidaan kuljettaa lomittain faktuaalista eli "objektiivista" ja kokemuksellista, syvästi henkilökohtaista, mutta kokonaisuutta rakentavaa ainesta. Tästä Eero Ojanen otti esimerkiksi tekstin, jossa kirjoittaja kuvasi tiettyä sairautta lääketieteen jäsennyksin ja toisaalta omaishoitajan kokemuksen kautta.

Haastoimme objektiivisuuden ja luovuuden välistä jännitettä toteamalla, että vaikka tietotekstissä pyritään objektiivisuuteen, henkilökohtaista "kirjoittajan ääntä" ja valintojen mahdollisuutta ei silti ole poistettu. Tästä oli helppo johtua kirjoittamisen ja sitä tukevan tiedonhankinnan väliseen dynamiikkaan: jäsentyykö prosessi niin, että ensin hankitaan tiedot ja sitten kirjoitetaan tiettyä muotoa seuraileva teksti hankitun tiedon pohjalta?

Jos nuo osa-alueet olisivat erillisiä ja peräkkäisiä, se saattaisi oikeuttaa myös sellaisen opetuksellisen työnjaon, että tiedonhankinnan opetus annetaan erikseen ja ehkä todetaan, että tulkintaan, jäsentelyyn ja kirjoittamiseen palaa toinen henkilö joskus myöhemmin. Jälkimmäinen voisi puolestaan vedota, että "tehän olette jo oppineet tiedonhaun sillä kirjaston kurssilla, milloin-se-taas-pidettiinkään" ja toisekseen: "minähän en siitä puolesta, näistä neteistä, nelleistä ja muista niin kovin paljon tiedäkään". Mikä on moisen hajotetun kokonaisuuden viesti?

Eero Ojanen puhui "tekstin liikkeelle saamisesta": on alettava kirjoittaa varhain. Kirjoittamiseen kuuluu prosessinomaisuus, palataan tarpeen mukaan omille jäljille - myös tiedonhankintaan. 

Tämä on erityisen tärkeää painotus nykytilanteessa, jolloin perinteinen muistiinpanojen tekemisen kulttuuri on painumassa unholaan tai vähintään kokenut teknologisen murroksen. Itse näen siinä tosin paljon positiivistakin: ei ole enää tarpeen käyttää eri tekniikoita (merkintäkortteja ja kirjoituskonetta) kirjoittamisen eri vaiheisiin, vaan läpi prosessin voi käyttää samaa teknologiaa monipuolisesti. Toivottavasti kärsivällisyys riittää "jäljille palaamiseen".

Kun puhutaan rinnakkain tietokirjoittamisesta ja ammattikorkeakoulun opiskelijateksteistä, tavaksi on tullut sivaltaa leimakirveellä, jossa sanotaan, ettei amk-opinnäytetyö ole väitöskirja. Ei ole, mutta tietoteksti se on silti. Ja on kovin turmiollista - jos kohta ehkä (inho)realistista - ajatella, että se nyt riittää, että opiskelija saa koulutuksen päätteeksi päkistettyä yhden tekstin, jota opettajan ei tarvitse kokonaan kirjoittaa uusiksi. (Ja johon kirjastolaisten ei tarvitse jättöpäivänä minuuttiaikataululla etsiä itkevälle opiskelijalle tämän unohtamia lähteitä.)

Ehkä olisi parempi ymmärtää prosessin kokonaisuutta jo aikaisemmin. Ja oppilaitosten luoda ne organisatoriset ja opetussuunnitelmalliset keinot, joilla tämän kokonaisuuden käsittely yhteistyössä onnistuisi. Pedagogiset informaatikot tulevat olemaan tässä kehityksessä avainasemassa.

Creative Commons License 
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.