Jan Guilloun Arn-trilogian ensimmäisessä osassa "Tie Jerusalemiin" kuvataan luostarissa kasvaneen nuorukaisen ensimmäisiä kosketuksia "ulkopuoliseen maailmaan". Extra muros, luostarin muurien ulkopuolella, vallitsevat erilaiset olosuhteet, säännöt ja arvot. Ensimmäisessä lähtöyrityksessään Arn kohtaa ulkopuolisen maailman valmistautumattomana, naiivisti; hänellä ei ole realistista käsitystä omista kyvyistään ja identiteetistään sen paremmin positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä. Myös luostarin johto hätiköi lähettäessään Arnin matkaan. Yritys päättyykin nopeaan paluuseen takaisin luostariin ja kokemusten arviointiin, turvallisesti intra muros.

Arnin uusi lähtö ja asettuminen kotitilalleen, Arnäsin kartanoon, tapahtuu toisella tavalla. Hän lähtee matkaan huomattavasti tietoisempana itsestään, tehtävästään ja valmiuksistaan. Lähtöön liittyy myös klassinen, joskin harvemmin luostariin liitetty, lähtöriitti - aseen siunaaminen. Arnia saattaa entisen yhteisön siunaus ja vakuutus jäsenyydestä siinä edelleenkin. Nykytermein voisi sanoa, että luostari on nyt osa Arnin verkostoa ja hän lähtee ulkopuoliseen maailmaan innovaattorina, jonka tehtävä on soveltaa hankkimaansa osaamista ja vaalia lähettäjänsä imagoa.

Extra muros - Bomarsund

Kirjastojen historia on luostarien historiaa. Kirjastotyön perinteinen eetos nojaa lujasti muureihin sisäpuolelta: keskeinen tavoite on vaalia sisäistä järjestystä, johon asiakkaat mukautuvat. Kun kirjastoa ulkopuolelta äkillisesti käsketään "verkostoitumaan", se hakeutuu tottumuksen voimin vanhoihin yhteyksiinsä: toisiin kirjastoihin, kirjakauppoihin, järjestelmätoimittajiin. Asiakkaat unohtuvat. Samalla oikeutetusti ihmetellään moisen käskystä verkostoitumisen mieltä, koska kirjastot ovat aina, luostariajoista lähtien, välttämättä eläneet keskinäisinä verkostoina.

Arnin on ensimmäisen lähtönsä jälkeen vaikea suhtautua tilanteeseen, jossa ulkopuolista maailmaa edustavia ihmisiä saapuu kiittämään hänen tekemistään palveluksista. Hänen opettajansa tietää tämän ja poistuu hienotunteisesti paikalta, jotta Arn voi kohdata nämä "asiakkaansa" helpommin omana itsenään eikä vain luostarin nimettömänä edustajana. Kirjastoihmisenkin on opittava mittaamaan palvelustensa arvoa - laskuttamaan muutakin kuin sakkoja ja hukattuja aineistoja.

Ajattelussaan intra muros, mahdollisesti pro muros, toimivan kirjastoihmisen suhde asiakkaisiinsa ja omaan osaamiseensa ei aina ole täysin luonteva. Kirjaston logistinen prosessi pyritään standardoimaan, tekemään se käyttösääntöjen ja järjestelmien sisäisen logiikan avulla sujuvaksi, tasa- arvoiseksi ja anonyymiksi. Logistisessa prosessissa asiakas on kuka tahansa, jolla on oikeus tiettyihin palveluihin asiakasryhmänsä jäsenenä. Asiakkaan velvollisuus puolestaan on toimia kuin "kuka tahansa", oppia itse uusimaan lainansa, vaikka opettaja tai johtaja olisikin, jos järjestelmä sen mahdollistaa, olla vaatimatta erityiskohtelua, olla luomatta omia käytäntöjä. Opiskeluaikojen professorini kertoi, kuinka hänet nuorena kirjastonhoitajana, ilmeisesti osana ammatillista initiaatioriittiä, pantiin karhuamaan myöhässä olevia kirjoja yliopiston rehtorilta. Tällä oli omat säännöt: "Minä en palauta niitä", jyrähti rehtori ja arvostettu professori puhelimessa kirjastonhoitajan korvaan.

Kirjastoammattilaisten osaamisella on yhä enemmän käyttöä ja merkitystä logistisia prosesseja pitemmälle jalostuneilla informaation ja dokumenttien käsittelyn tasoilla, joilla asiakas ei enää ole "kuka tahansa". Kyseessä on standardoidun palvelutyön sijasta erityisosaamisten kohtaaminen ja yhdessä hyödyntäminen, asiantuntijoiden yhteistoiminta spesifien tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirjaston henkilöstön on opittava kohtaamaan asiakkaansa tämän omassa ympäristössä, extra muros. Tähän suuntaan vievät myös tietokannat ja muut kirjaston tarjoamat tietojärjestelmät, jotka avataan organisaation sisäverkkoon ja autentikoiduin etäyhteyksin kaikkialle sinne, missä asiakkaita kulloinkin toimii. Kirjastotyöntekijän on toimiessaan tietojärjestelmien opastajana tunnettava myös näiden ulkoisten ympäristöjen olennaiset piirteet, muuten tämän toiminta-alueen valtaavat omiin taitoihinsa luottavat, mutta kirjaston ja sen osaamisten ulkopuoliset, kirjasto-osaajia paremmin palkatut asiantuntijat ja nörtit. Arn Magnussonkin kohtaa matkallaan hölynpölylatinaa seurakuntalaisille paasaavan papin, joka ei Arnin ilahtunutta, kollegiaalista tervehdystä edes ymmärrä.

Perinteiselle kirjastoammattilaiselle on usein riittänyt "kirjaston sisäisten" järjestelmien ja prosessien hallinta. Kirjaston ulkopuolella ja yksityiselämässään hän on halutessaan voinut elää ja esiintyä tietotekniikan ummikkona, jopa sitä vastustavana luddiittina. Psykologisessa kirjallisuudessa tätä toimintamallia nimitetään kenttäriippuvuudeksi - ajattelumalliksi, jonka mukaan yksilön tieto ja osaaminen siirtyy huonosti tiedonalojen ja ympäristöjen välillä. Kyseessä voi olla myös defenssi, pyrkimys hallita monimutkaisuutta eristämällä sen osat toisistaan henkisesti. "Ko mää olen tottunu juur näi", kirjoittaa Heli Laaksonen runossaan "Mummuks' tahtomine". Defenssinkin varassa pärjää jonkin aikaa se, jolla on aikanaan varmistettu pysyvä toimi tai virkasuhde.

Pääsy tai joutuminen kirjaston ulkopuoliseen maailmaan merkitsee kirjasto- ja informaatioalan koulutuksen saaneelle vaatimusta ja mahdollisuutta tunnistaa ja artikuloida oma osaamisensa. Se on osattava paketoida markkinakelpoiseksi tuotteeksi. Vaikeimmalta näyttää rajapintojen, viime kädessä "markkinarakojen", tunnistaminen ja sen osoittaminen, että asiakas todella hyötyy siitä, että nämä raot tilkitään ja kuilut silloitetaan tiedonhankinnan ja -hallinnan taidoilla tai kulttuurisella osaamisella. Kapitalistisessa järjestelmässä osaamisella on markkinat ja markkinahinta. Toisena puolena on kysynnän jousto: millä hinnalla asiakas parantaa toimintaedellytyksiään, milloin taas sulkee silmänsä ja kituuttaa entisillä, usein kehittymättömillä toimintamalleillaan ja välineillään?

Arn Magnusson kohtaa muurien ulkopuolella ilmiön, johon myös kirjastoihminen törmää extra muros: hänen työvälineensä ja menetelmänsä ovatkin outoja ja arveluttavia niin kauan, kunnes hän pystyy osoittamaan, että luostarissa ollaankin tietyillä alueilla sangen edistyksellisiä. Tärkeä osa Arnin kasvuprosessia on, että hän oppii sulauttamaan oman osaamisensa ja omat arvonsa uuden yhteisönsä elämänmenoon muistaen ja löytäen omat identiteettinsä siinä.

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.