Erityisyyden teema jatkuu. Tässä kirjoituksessa hahmottelen sitä, voisiko hypertekstiksi kutsutusta tekstin organisointitavasta ja sen taustalla olevista ajattelumalleista olla apua tekstin rakentamisessa ja mukauttamisessa erilaisille lukijoille, erilaisille oppijoille. Teksti on alkujaan kirjoitettu ammatillisen opettajakoulutuksen erilaisia oppijoita käsittelevälle kurssille.

Arkiajattelu eli konservatiivinen maalaisjärki kehottaisi  kirjoittamaan tekstin mahdollisimman perinteisellä tavalla. Mutta mitä se tarkoittaisi? Moniko kirjoittaja on selkeästi tietoinen omasta tavastaan rakentaa teks­tiä ja sen vaikutuksista? Voidaanko tekstiä ajatella ja toteuttaa toisella tavalla? Tältä pohjalta hypertext-termin keksijä Theodor Nelson lähti havaittuaan omat vaikeutensa perinteisessä tekstipohjaisessa opiskelussa.

1286365753_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ted Nelson. http://www.nndb.com/people/132/000026054/  käyttöoikeus:sitaattioikeus.

Hyperteksti perustuu oletukseen, että lukijalle olisi hyödyksi liikkua tekstissä omien assosiaatioidensa ja mieltymystensä perusteella ”navigoiden” lyhyistä tekstikokonaisuuksista eli solmuista muodostuvassa verkkomaisessa rakenteessa.  Ajatusta on kehitelty ainakin 1940-luvulta lähtien ja on myös olemassa paljon tätä vanhempia kirjallisia kokeiluja, joissa on sama pyrkimys. Tietotekniikan avulla tällainen tekstin rakenne on mahdollista toteuttaa paremmin kuin painetussa tekstissä paperilla. Tekniikka alkoi 1980-luvun jälki­puo­liskolla mahdollistaa hypertekstin tekemistä ilman erityisjärjestelyitä (Kämäräinen & Haapasalo 1998, 24-26). Markkinoille tuli ohjelmia hypertekstin tekemistä ja käyttöä varten.

Jos erilainen oppija käsitetään selkokielisen materiaalin tarpeessa olevaksi, sanoman yksinkertaistaminen on hyvinkin relevantti tavoite. Mutta onko olemassa sellaisia erilaisia oppijoita, joilla ei ole sinänsä vai­keuk­sia luetun ymmärtämisessä, mutta joilla on eri syistä halu edetä toisin tai jotka ymmärtävät tekstiä parem­min ede­tessään toi­sin?

Ted Nelsonin vaikeuksia kuvataan muistiin ja muistiinpanojen järjestyksessä pitämiseen liittyviksi. Hänen sanotaan kärsivän ADHD:sta. (Vasara & Vehviläinen 2003, anonyymi.) Joka tapauksessa Nelson koki tarvit­sevansa tiedonhallinnan apuvälinettä, joka mahdollistaisi monipuolisemman tekstin käsitteen ja erilaisia, tavanomaisesta poikkeavia, tekstin rakenteita. Nelsonin ajattelua kuvaa hänen tunnettu lausahduksensa ”everything is deeply intertwingled” . Termi intertwingled on hänen oma uudissanansa, yhdistelmä sanoista intertwined ja intermingled, jotka kumpikin kuvaavat omanlaistaan yhteenkietoutumista tai sekoittumista. Uudissanoillaan (niitä on muitakin, tunne­tuimpana hypertext, sanoista ”yli” ja ”teksti”) Nelson on mieles­täni tehnyt näkyväksi pyrkimyksensä ottaa haltuun kaoottiseksi ja hankalaksi kokemaansa maailmaa.

James Addicott kuvaa esseessään “Dyslexia: A New Word Order” (2009) kuinka diagnostisoimaton lukemis­vai­keus leimasi hänet laiskaksi ja ”luokan klovniksi”, sai hänet kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan ja etsi­mään muita, jotka olivat yhteiskunnan ja sen kielellisten normien ulkopuolella. ” [A] linguistic disorder can mani­fest as a lived cultural experience”, hän kirjoittaa. Addicott sai dysleksia-diagnoosin vasta ollessaan kolmis­sakymmenissä. Hän on kokemustaan kuvatessaan kulkenut myös Ted Nelsonin jälkiä.

Toimiessaan epäpätevänä englanninopettajana Taiwanissa Addicott huomasi, että hän saattoi omaksua mandariinikiinaa kohtaamatta samanlaisia vaikeuksia kuin äidinkielensä englannin kanssa. Palattuaan Englantiin hankkiakseen opettajanpätevyyden Addicott vihdoin kohtasi opettajan, joka tunnisti hänen luki-vaikeutensa: hänen ”kasvoton vihollisensa” oli paljastunut.

Hyödyntäen Michael Foucaultin ajattelua Addicott tutkii kielen ja vallan välisiä suhteita. Maailmassa olevat kohteet ja kaksi kielellisten merkkien muotoa – puhutut ja kirjoitetut – muodostavat kolmiosuhteen, jossa kirjoitettu kieli saavuttaa valta-aseman. Kirjoitettu kieli on dokumentaatiota, tiedon todistusta tai jopa tieto itsessään ( ”evidence or indeed knowledge”). Tieto on valtaa ja kirjat välittävät edelleen sitä valtaa, jonka niiden sisältämä tieto tuottaa. Tähän yhteyteen voi asettaa kuulemani toisen asteen opiskelijan painokkaan lausah­duk­sen koulun käytävällä: ”Kirjat ei merkitse mitään. Tää ei oo lukiolaisille.” Nelsonin, Addicottin ja Foucault’n läpi luettuna opiskelijan lausahdus kertoo yrityksestä voittaa yhdenlainen vaikutelma, joka tälle opiskelijalle on syntynyt kirjallisen kielen, kirjojen kielen, ja yhteiskunnan välisestä suhteesta.

Kuulemassani keskustelun­pät­kässä opiskelija vakuuttelee toiselle, kuinka pätevä toimija omassa tulevassa työssään hän on, vaikka kirjat eivät merkitse hänelle mitään. Se, että hänen on sitä vakuuteltava, kertoo Addicottin kuvaamien kokemusten pohjalta siitä, että hänet on yritetty asettaa itselleen epämieluisaan ja epäluontevaan positioon suhteessa yhteiskunnan teksteinä ilmeneviin puoliin. Nuo yhteiskunnan puolet  todentuvat hänelle kirjoina, joita lukiolaiset mielellään opiskelevat, mutta jotka hän itse torjuu ja perustelee tätä torjuntaa rakentamallaan ja valloittamallaan amis-positiolla, joka ”ei oo lukiolaisille”.

Tämän kirjoituksen näkökulmasta on  kysyttävä, onko esimerkkiopiskelijamme elävä elämänsä tekstit torjuen, asettuen tyytyväisenä visuaalis-auditiivis-toiminnalliseen kulttuuriin vai löytääkö hän tulevaisuudessa itselleen luontevia ja mieluisia tekstinkin muotoja? Ovatko ne tiivissisältöisiä tekstiviestejä ympäristön merkittävistä tapahtumista (”OMG new grl!”, kuten  mainostaja tätä kielimuotoa tavoittelee) vai ovatko ne toisiinsa linkittyviä netti­tekstejä, joista puuttuvat kirjojen häntä häiritsevät yhteiskunnalliset ulottuvuudet?

”OMG new grl!” ei todellakaan edusta sellaista perinteistä tekstiä ja sen koodistoa, jonka tämän tarkastelun aluksi arvelin olevan sel­keän kielen pohjana. Merkitseekö se jonkinlaista paluuta taaksepäin, kohti  sitä vaihetta, jossa primitiivisen ihmisen huudosta muovautuu sana, joka ei enää ole kivun huuto, vaan jolla on merkitystä tilannearviona (judgement) tai lausumana (statement) (Foucault 2002, 92)? Ei. Kyse on luulta­vasti irtiotosta jostakin ”valkoisen, heteroseksuaalisen, keskiluokkaisen ja oikeakätisen” identiteetin osasta (Addicott 2009) tai ehkäpä taistelusta dysleksian kasvotonta vihollista vastaan, pilkasta sitä kohtaan.

Ehkä hyperteksti tai World Wide Web oikein hyödynnettyinä toimivat osaltaan välineinä tässä taistelusssa auttamalla tuottamaan erilaisille lukijoille heille paremmin sopivia tekstejä. Web on muuttanut yksilöiden tekstuaalisten kokemusten lisäksi myös kokonaisia yhteis­kuntia luomalla oman maailmansa, jossa on olioita - sivuja - moninkertainen määrä maapallon väkilukuun verrattuna ja joka muuttuu jatkuvasti uusien teks­ti­en syntyessä ja joidenkin kado­tessa. Webin maailma on enemmän kuin pelkästään ”keskiluokkainen ja oikea­kätinen”, tiettyä ajattelumallia vaativa maailma.

Lähteitä

  • Addicott, James 2009. Dyslexia: A New Word Order http://www.digitalcubism.com/dyslexia.html

  • anonyymi sine anno. Internet Pioneers: Ted Nelson http://www.ibiblio.org/pioneers/nelson.html

  • Foucault, Michael 2002. The Order of Things: An Archaeology of the Human Sciences. London: Routledge.

  • Kämäräinen, Juha & Haapasalo, Lenni 1998. Hyperteksti: laatiminen ja käyttö oppimisen, tiedonhankinnan ja kirjallisuuden näkökulmista. Joensuu: Medusa software.
  • Vasara, Tuire & Vehviläinen, Jussi 2003. Mies, joka melkein keksi webin. Helsingin sanomat 12.1.2003. Helsingin Sanomat: verkkolehden arkisto, luettu 5.10.2010.

 Creative Commons License 
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.