perjantai, 2. syyskuu 2016

Tehtävä: suomalainen ammattikorkeakoulu pähkinänkuoressa

Tultuani väitöskirjaprosessissa siihen vaiheeseen, että käsikirjoitus on menossa aluksi ohjaajien, sitten tiedekuntahallinnon byrokratian ja edelleen esitarkastajien arvioitavaksi, on oikea aika miettiä tutkimuksen argumentin kokoamista tiiviimpään muotoon, kansainväliseksi artikkeliksi. Osa tätä tehtävää on tutkimuksen kontekstin eli suomalaisen ammattikorkeakoulun esittely napakassa muodossa, esimerkiksi artikkelin taustaosioon sopivasti.

En olisi informaatikko, ellen asettaisi kysymystä: missä tällainen esittely on tehty aikaisemmin? Kehittelen tätä merkintää vaiheittain siten, että muotoilen työhypoteeseja siitä, millaisia kriteereitä esittelylle tai siinä hyödylliselle lähteelle on asetettava ja testaan niitä tiedonhakujen avulla. Optimistinen lähtökohta on, että tällainen esittely on olemassa, löydettävissä ja käytettävissä; pessimistit taas ovat kertoneet, ettei suomalainen ammattikorkeakoulu kykene sellaiseen tai tarve moiseen ei ole tullut kenellekään pieneen mieleenkään. Tutkitaanpa asiaa avoimin mielin.

Haselnuss.jpg

Hasselpähkinä, varsin pähkinämäinen pähkinä. Tekijä: Andrzej Burak. Lähde: Wikimedia Commons. Käyttöoikeus: Public domain.

Tavoitteena olevan esittelyn tulisi täyttää ainakin seuraavat vaatimukset:

  1. Esittelyn kohteena on suomalainen ammattikorkeakoulujärjestelmä.
  2. Esittelyn kieli on englanti.
  3. Tyylilaji on pikemminkin erittelevä kuin markkinoiva.
  4. Esittely on julkaistu pysyvässä muodossa, ei siis esimerkiksi itsenäisenä www-sivuna tai blogimerkintänä, joka voi kadota varoituksetta jäljettömiin.
  5. Esittely on julkaistu foorumilla, jossa se tavoittaa esimerkiksi koulutusjärjestelmiä tarkastelevia tutkijoita.
  6. Esittely on mieluummin ytimekäs kuin lavea.
  7. Esittelyllä on lähdetakuuta (literary warrant) eli kirjalliset lähteet ja informantit on merkitty.

Vihjeitä otetaan mielihyvin vastaan. Tarkoitukseni on siis laajentaa tätä merkintää, tarvittaessa osiin jakaen, kun homma etenee.

2.9. aloitettua merkintää  jatketaan 3.9.:

Ilmeisiä tehtävän toteuttamiselle relevantteja aineistoryhmiä ovat ainakin seuraavat:

  • Ammattikorkeakoulua sivuavat väitöskirjat, niistä erityisesti englanninkieliset tai englanninkielisiä osajulkaisuja sisältävät. Kokonaan englanninkielisiä on tiedossani parikymmentä, joista 17 on julkaistu vuoden 2000 jälkeen. Kokonaismäärä on parinsadan tietämissä.
  • Kasvatustieteellisten julkaisujen tietokanta ERIC sisältää n. 50 vuoden 2000 jälkeen ilmestynyttä julkaisua, joissa käsitellään suomalaista ammattikorkeakoulua. (Tästä on jännä huomata, että tasan jaettuna vähemmän kuin joka neljäs ammattikorkeakouluun liittyen väitöskirjan tehnyt olisi julkaissut kasvatustieteestä ERIC:iin noteeratulla tasolla. Kaikki amk:hon liittyen väitelleet eivät toki ole kasvatustieteilijöitä ja julkaisut tapaavat kasautua tuotteliaille kirjoittajille muiden kustannuksella.)
  • Muut relevanttien tietokantojen keräämät julkaisut. Koulutusalojen substansseihin liittyvät kannat laajentavat hakualaa ainakin alkuvaiheessa liikaa.
  • Ammattikorkeakoulujen rehtorien neuvoston (Arene, Rectors' Conference of Finnish Universities of Applied Sciences) julkaisut
  • Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi, Finnish Education Evaluation Centre) arviointiraportit ja muut julkaisut
  • Yksittäisten ammattikorkeakoulujen ja niiden yhteenliittymien julkaisut. Tähän ryhmään sisältyy esimerkiksi ammattikorkeakoulukokeilun oppilaitoskohtaisia raportteja.
  • Oman erityisryhmänsä muodostaa Suomen lainsäädäntö, ammattikorkeakouluun suoraan liittyvät lait ja asetukset.

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

keskiviikko, 24. elokuu 2016

Datasta viisauteen ei ole (oiko)tietä

Tieteellisessä puhetavassa tavoitellaan selkeyttä, johon yhtenä osana kuuluu keskeisten käsitteiden määrittely. Informaatiotieteiden piirissä, mukaan lukien ex kirjastotiede ja informatiikka eli nykyinen informaatiotutkimus,  tämä tarkoittaa esimerkiksi käsitteitä data, informaatio ja tieto.

Israelilainen tutkija ja tietokirjailija Chaim Zins keräsi tutkimuksessaan Knowledge Map of Information Science informaatiotieteiden tutkijoiden ja kirjoittajien käsityksiä edellä mainituista peruskäsitteistä. Kun näihin lisätään käsite viisaus (wisdom) saadaan paljon käytetty DIKW-jäsennys, jonka tarkoitus on kuvata tiedon eri lajien tai muotojen välisiä suhteita ja niistä mahdollisesti muodostuvaa kokonaisuutta. Zinsin delfi-menetelmällä tekemä tiedonkeruu ja -analyysi osoitti kuitenkin, ettei tietoa kuvaavista käsitteistä todellakaan vallitse yhteisymmärrystä.

dukw.jpg

Kuva: Tämä ei ole DIKW vaan DUKW. Jälkimmäinenkään ei ole kovin selkeä. Lyhenne DUKW ei nimittäin paljasta ulospäin mitään ilman tietoa käytetyistä symboleista. DUKW tarkoittaa seuraavaa: D = suunniteltu vuonna 1942, U = utility eli hyötyajoneuvo, K = jokapyöräveto ja W = kaksi taka-akselia. Olennaisin ominaisuus eli amfibiokyky ei ilmene lyhenteestä. Puhutussa englannissa DUKW ääntyy toisinaan kuten duck tarkoittaessaan tätä erikoisajoneuvoa. (Kuvan lähde: Wikimedia Commons, käyttöoikeus public domain.)

Pohdin, lähteekö Chaim Zins artikkelin alussa vakavasti nominalistiseen suuntaan vai tekeekö hän ansaittua pilaa tieteenalastamme kysyessään pitäisikö information science ristiä uudelleen knowledge scienceksi. Tämä siksi, että alan piirissä on vahvoja tutkimusalueita nimeltä knowledge organization ja knowledge management. Information management tutkimusalana taas luetaan usein tietojenkäsittelytieteeseen tai -oppiin. Myöhemmin artikkelin edetessä käy hyvin ilmi käsitteiden information ja knowledge ongelmallisuus, kuten määritelmien ja niiden sitoumusten ristiriitaisuus.

Zins sai Critical Delphi -menetelmällä toteutettuun paneelityöskentelyynsä 57 osallistujaa 16:sta maasta. Monista muista tutkimuksista poiketen osallistujat on mainittu nimeltä tuotostensa yhteydessä. Heissä on monia suomalaisillekin informaatiotieteiden tekijöille ja opiskelijoille tuttuja henkilöitä, pääasiassa akateemisia tutkijoita, jokunen yritysten edustaja joukossa. Zins listaa kaikkien osallistujien paneelissa tuottamat avainkäsitteiden määritelmät ja esittää lopuksi oman yhteenvetonsa.

Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole koluta määritelmien yksityiskohtia, vaan sen sijaan todeta artikkelin esille tuoma moninaisuus sekä esitellä jokunen käsitteiden metaforisen havainnollistamisen helmi.

Zins toteaa Conceptual Approaches -artikkelissa (2007), että yhtä mieltä ollaan suunnilleen vain siitä, että kolme avainkäsitettä data, information ja knowledge liittyvät yhteen, sen sijaan kiisteltävää on siinä, miten käsitteet ja niiden keskinäiset suhteet määritellään. Monet tarkastelijat eivät hyväksy neljättä käsitettä wisdom (viisaus), muiden joukkoon, koska sen edellyttämä näkemyksellisyys (insight) viimeistään vie mennessään objektiivisuuden rippeetkin, jos niitä voi olla mielellisessä knowledge-käsitteessäkään jäljellä. Zins jakaakin ydinkäsitteiden tarkastelut kahteen lohkoon, subjektiivisuuden hyväksyvään ja sitä torjuvaan. Ensimmäinen tarkoittaa näkemyksiä, joissa tietokäsitteitä sovelletaan myös ihmisen mieleen, toisessa taas puhutaan eri tiedonlajeista ihmisen empiirisesti tarkasteltavissa olevina tuotoksina (artefacts). Jälkimmäisen, objektivistisen lähestymisen, hän nimeää termillä universal.

Donald Kraftin esittämässä datan määritelmässä on jylhyyttä: "Datat ovat jakamattomia faktoja, 'totuuden' peruselementtejä ilman tulkintaa tai laajempaa kontekstia" (Zins 2007, 484). Sitaatit totuuden ympärillä hieman latistavat vaikutelmaa. James Martin (1990) tavoitteli aikanaan nähtävästi  jotain samaa julistaessaan huolellisesti rakenteistettujen hyperdokumenttien sisällöksi "fact linked to fact linked to fact". Siis näin rajatussa tietokäsityksessä ruusu on ruusu on ruusu eikä piikkejä (eli ristiriitoja ja monitulkintaisuuksia) laisinkaan.

Gordana Dodig-Crnkovin huomautus, että kaikki data on teorialla sälytettyä (theory-laden) sopii hyvin kuvaamaan tietokäsitteiden ja niiden perustojen moninaisuutta, sillä missä on teoria, on myös näkökulma, näkemys ja tulkinta. Charles Essin mukaan irralliseksi jäävä tieto on objektiivista ja siten hyödytöntä. Vasta kun kognitiivinen tieto muuttuu eettiseksi arvioinniksi päästään tavoittelun arvoiseen viisaaseen toimintaan.

Dodig-Crnkov esittää metaforan, joka oivasti kokoaa erilaiset tietokäsitteet yhteen: Data on villaa, josta kehrätään informaation langat. Näistä kudotaan tiedon (knowledge) kangas. Se, että siitä syntyy leikkaamalla ja ompelemalla hyödyllinen vaate, edellyttää viisautta. Zinsin artikkelista käy ilmi, ettei metafora ole Dodig-Crnkovin kehittämä, mutta ilmeisistä syistä en laita mainittua lähdettä tähän. 

Lähteet

  • Martin, James: Hyperdocuments and how to create them. Englewood Cliffs (N.J.): Prentice Hall, 1990 

  • Zins, Chaim: Conceptual approaches for defining data, information, and knowledge. Journal of the American Society for Information Science and Technology, 2007, 58.4: 479-493.

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

torstai, 11. elokuu 2016

Paradigmanmuutoksia

Vanha pesukone meni vaihtoon alettuaan kolista huoltoa vaativan oloisesti. Emme halunneet palata asiaan teknisen savun hälvettyä, kuten teknologiahuumorissa toisinaan leikkisästi kehotetaan menettelemään.

pesukoneen%20paneeli%20muokattu.jpg

Koneen vaihtuessa vaihtui myös koneellisen pyykinpesun paradigma toisen kerran. Ensimmäisen vaihdon muistan lapsuudenkodista, kun pulsaattorikone vaihtui automaattikoneeseen. Pulsaattorikone oli sellainen, jossa koneen käyntiaika voitiin säätää ennalta, mutta mm. veden vaihtamisesta piti huolehtia itse. Pulsaattorikoneen nimitys tulee edistyksellisestä laitteesta, jolla vesi saatetaan koneessa pyörimään vakionopeudella eikä hyrskytellä miten sattuu. Osattiin siis ennenkin. Tässä kolmannessa paradigmassa on automatiikan lisäksi ns. äly. Seuraava lienee jo mukana esineiden internetissä tai sen tulevassa vastineessa. Ehkäpä se antaa - vertaisverkkojaan konsultoituaan - ohjeita siitä, että jotkut rumpuun laitetuista vaatekappaleista olisi syytä pesun jälkeen kierrättää.

Tekniikan kehitys näyttää yleisesti ottaen menevän niin, että käyttäjän ja "raudan" väliin lisätään välittäviä kerroksia, joita toisinaan kutsutaan palveluiksi tai rajapinnoiksi. Nykyään ne ovat usein sulautettuja ohjelmistoja. Ohjekirja ei kertonut onko meidän koneessamme Java pyörittämässä sovelluksia. Erityisesti markkinointipuheessa kehitykselle pyritään antamaan paradigmaattinen luonne. Edellinen ratkaisumalli ei ole enää validi tai käyttökelpoinen, ei ainakaan ajanmukainen.

Ajattelutapa menee paradigmanvaihdoksessa uusiksi. Niinpä pesukoneen käyttäjä ei enää valitse ohjelmaa, vaan antaa yleiskuvauksen pyykistä ja sen jälkeen säätää prosessia tämän esivalinnan asettamissa rajoissa. Herkille materiaaleille ei saa laitetuksi 90:n asteen lämpötilaa vaikka itkisi. Itse asiassa lähtökohtaisesti tarjolla on ainakin minulle ennen näkemättömän matala 20 astetta. Toisaalta samaan lataukseen voi huoletta heittää kaikenlaiset pestävät all in one. Jos siis oma teknologiausko ja itsekunnioitus antavat periksi. Tällainen yleispesualgoritmi on kuin Marja Kurkelan tiedeparodiaromaanissa "Toinen nainen vasemmalta" esiintyvä Hympf-tilasto-ohjelma, joka ei viiksekkään assistentin käsissä vauhtiin päästyään tuntunut tarvitsevan sen paremmin dataa kuin parametrejakaan.

Joskus välittäviä kerroksia on liikaa. Suomalaisen kasvatustieteellisen tutkimuksen historia tuntee anekdootin, jossa väitöstilaisuuden opponentti kysyi väittelijältä erään tutkimuksessa esitetyn tilastollisen tunnusluvun perusteista. - "En tiedä, se tuli tietokoneesta", vastasi tarinan mukaan tämä nykyinen emeritus tieteenharjoittaja. Ammattikorkeakoulussa voidaan kiistellä "tietokoneesta tulevasta" prosenttijakaumasta, jossa kokonaisuuden osien summa on pyöristysten tuloksena enemmän kuin sata prosenttia. Onko tällaiseen yksityiskohtaan syytä tarttua, se kun voi viivästyttää opiskelijan valmistumista ja siten haitata tulostavoitteiden täyttymistä? Ammatillisesti seurauksena voi kuitenkin olla ns. elverum-efekti, jossa laskemisen sijasta luotetaan väärässä paikassa GPS:ään ja/tai epätarkkoihin pyöristyksiin.

Teknisten järjestelmien kehityksestä sekä käyttäjän ja koneen välisen suhteen muuttumisesta välittäjien lisääntyessä saa hyvän vertauskohdan katsomalla Youtubesta videon T-Fordin hallintalaitteista ja käynnistämisestä. Paradigmaerot tiivistäköön maininta, että vaikka vuoden 1925 mallisessa hopassa on kolme poljinta, mikään niistä ei ole kaasu ja kaksi on vaihdepolkimia.

Ammattikorkeakoulussa kyllä tiedetään, mikä on paradigma. Sanaa käytetään Theseus-tietokannassa 520:ssa ja ilmausta "paradigman muutos" 74:ssä tietokannan tietueessa. Yhden kerran kirjoitetaan "paradigmanmuutos". En tässä ryhdy katsaukseen käsitteen erilaista käytöistä ja näiden käyttöjen "tietoperustasta". (Ai! Kukas minua löi?) Tämän blogin painotuksin on luontevaa sen sijaan miettiä niitä tiedonhankinnan ja -käytön prosesseja, jotka luovat mahdollisuuksia ja oikeutuksen käyttää opinnäytetyössä paradigman käsitettä.

Yhteinen kysymys tieteen metodologioiden, substanssien ja sovellusten opettajille sekä kirjastohenkilökunnalle voisi kuulua: miten ohjaatte käsitteisiin perehtymistä vaikkapa paradigman kaltaisten koetinkivien osalta? Saavatko opiskelijat kehotuksen googlata käsitteen nimellä vai onko tarjolla jotain pedagogisesti kehittyneempää lähestymistapaa? Eräistä tutkimistani opinnäytetöistä voi näet tehdä tulkintoja, että ilman ohjausta opiskelijat päätyvät turvautumaan arkiajattelun mukaisiin käsitteisiin tai valmiisiin sitaatteihin silloin, kun pitäisi esimerkiksi määritellä opinnäytetyön kontribuution luonnetta ja muita sitoumuksia, joissa tarvitaan paradigman kaltaisia käsitteitä. 

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

tiistai, 5. heinäkuu 2016

Lähteitä vai ei - taustalla erilaiset tietokäsitykset?

Wikipedian traditioihin kuuluvat ns. heinäkuun lähdetalkoot. Tavoitteena on paikallistaa sellaisia artikkeleita, joissa lähteitä on vähän tai ne puuttuvat kokonaan, ja korjata ongelmatapauksia tältä osin. Kirjoittamisprosessin kannalta lähdetalkoiden periaate on erikoinen, jopa omituinen: siinähän toiset kirjoittajat astuvat varsinaisten tekstin muokkaajien  jälkeen remmiin ja ikään kuin paikkaavat näiden tekemää työtä. Toisaalta lähtein varustettu dokumentti on yleisesti ottaen uskottavampi kuin lähteetön. Kysymys kuuluu: miksi joku haluaa tehdä edellä mainituin kriteerein epäuskottavaa sisältöä?

Ilmeinen vastaus on, että koulutusjärjestelmämme on ohjannut ja osin vieläkin ohjaa ihmisiä tähän. Perinteisten perusopetuksen ja lukion oppikirjojen eräs tuntomerkki on, että niissä ei ole lähteitä näkyvissä, viittauksista puhumattakaan. Tätä voidaan perustella painokustannuksilla: lähteet ja viitteet olisivat "tarpeetonta paperinkäyttöä". Digitaalisessa materiaalissa tämä argumentti ei tietenkään päde. Ensisijainen kohderyhmä ei toki heti ole leimaamassa oppikirjoja epäuskottavaksi lähteiden puuttumisen takia, pikemminkin päinvastoin. Lähteettömyys ja tietynlainen itseriittoisuus kuuluu kanonisen tekstin luonteeseen. Oppikirjassa kajahtaa sitä samaa pyhyyttä mitä ABC-kirjalla eräänlaisena Jumalan sanan heijastumana oli Jukolan veljeksille.

Myös tieteellisessä tekstissä esiintyy edellä mainittua oppikirjojen viitteettömyyttä lähentyvää käytäntöä, jossa totutaan hyväksytysti viittaamaan lähteeseen ilman sivunumeroita. Tälle viittaustavalle voi aidosti olla useampia syitä.

  1. Viittaus voi liittyä sellaiseen synteesiin, jossa tiedonkäyttö jostain lähteestä ei kerta kaikkiaan palaudu yksittäisiin tekstinkohtiin, vaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Historiantutkijat taitavat kertoa tästä viittauksen yhteydessä samaa tarkoittavilla merkinnöillä passim. ja eri kohdin. Näitä käytetään myös niin, että viittauksessa on joitakin sivunumeroita, joita passim.-merkintä täydentää. Se kertoo silloin, että lukijan on hyvä katsoa tulkinnan perusteita löytääkseen muuallekin kuin juuri viitattuihin sivuihin.
  2. Toinen traditio tai tulkinta on, että epätarkalla viittauksella peitetään jäljet. Tällöin tekijällä voi olettaa olevan hyvinkin tarkka tieto siitä, mihin tekstinkohtiin hän tulkintansa perustaa, mutta tätäpä ei halutakaan lukijalle (mahdolliselle kriitikolle ja opponentille) kertoa: miksi antaa lisää aseita vastustajalle, jos ei ole pakko.

Erilaiset lähteiden osoittamisen kulttuurit voivat kertoa laajemmasta tietokäsitysten kaksijakoisuudesta, jopa toiminta vs. reflektio tai käytäntö vs. teoria -dikotomiasta.

P1010752.jpg

 (Tässä kohtaa hyppäsi kissa pöydälle, ihan konkreettisestikin.) On siis mahdollista ajatella, että voimakas ja eksplisiittinen nojaaminen lähteisiin kertoisi erilaisesta suhtautumisesta maailmaan ja toimintaan kuin se, että kirjoittaja luottaa omaan tietämykseensä ja kykyynsä tehdä siitä kirjallisia yhteenvetoja ilman lähteiden apua ja esittämistä. Molemmat orientaatiot näkyvät meneillään olevan väitöstutkimuksenikin aineistossa, ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä esiintyvissä tiedonkäytön valinnoissa. Aineisto osoittaa näiden kulttuurien olemassaolon, mutta ei salli tehdä päätelmiä kirjoittajien ominaisuuksista tai orientaatioiden yleisyydestä.

Alussa totesin, että monista Wikipedian artikkeleista puuttuvat lähteet ja tilannetta korjataan lähdetalkoissa. Samanaikaisesti Wikipedian sisällä toimii paikallisia kulttuureita, jotka ovat tarkempia olettamissaan tiedonkäytön laatuvaatimuksissa kuin suomalainen tieteellinen julkaiseminen. Olen parhaillaan mukana debatissa siitä, pitääkö dokumentti hankkia ja nähdä fyysisesti voidakseen todeta, mikä sen otsikko "todellisuudessa" on verrattuna kirjallisuudessa esitettyyn viiittaukseen. Kysymys on siis siitä voidaanko kahta metadokumentaatiota vertaamalla tehdä sitovaa johtopäätöstä jomman kumman oikeellisuudesta. Sisältöä koskevista päätelmistä ei siis ole kyse. Artikkelin muokkauksen kannalta puhutaan siitä, onko "sallittua" mainita tietty lähteen versio artikkelin lähdeluettelossa vai onko tyytyminen sijoittamaan se osioon Kirjallisuutta. Eläköön nillitys.

Riippumatta lähdetalkoiden loppusaldosta ja edellä mainitun pikku debattimme tuloksesta on ilmeistä, että lähteiden käytössä on moninaisuutta ja tarvetta selventäville toimenpiteille. Jos niitä halutaan nimetä informaatiolukutaidon edistämiseksi ja tämä auttaa kiinnittämään enemmän huomiota tiedonkäytön ilmiöihin, niin tehtäköön.

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

maanantai, 13. kesäkuu 2016

Väitös tietoasiantuntijoista hankeympäristössä

Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä tarkastettiin 10.6. yhteiskuntatieteiden maisteri Johanna Lahtisen väitöstutkimus otsikolla Tietoasiantuntijoiden roolit ja toiminta koulutuksen ja työelämän kehittämishankkeissa: tapaustutkimus tietokäytäntöjen ja innovatiivisten tietoyhteisöjen kehittämisestä. Vastaväittäjänä toimi professori Isto Huvila ja kustoksena yliopistonlehtori Sanna Talja.

Hannan%20v%C3%A4it%C3%B6s%20rajattu.jpg

Vastaväittäjä Isto Huvila havainnollistaa. Kuva: Juha Kämäräinen.

Lahtinen tunnisti tutkimuksessaan kolme tietoasiantuntijoiden (eli informaatikoiden, tietoasiantuntija on kissan häntää nostava uudelleensuomennos termistä information specialist) toimintaa hankkeissa ohjaavaa roolia: tiedonhankkijan, informaatiolukutaidon ohjaajan sekä tietokäytäntöjen kehittäjän orientaatiot.

  1. Tiedonhankkija on perinteisen kirjasto-orientoituneen roolin ilmentymä.
  2. Informaatiolukutaidon ohjaaja on kouluttajarooli, jonka keskeinen viitekehys näkyy nimityksestä.
  3. Tietokäytäntöjen kehittäjä sisältää laajimmat toimintamahdollisuudet.

Orientaatiot on määritelty peilaten käsityksiä oppimisesta tiedonhankintana, osallistumisena ja uuden tiedon luomisena. Kelpo esitys näistä löytyy kirjasta Hakkarainen K, Lonka K & Lipponen L (2004) Tutkiva oppiminen: järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Tähän jäsennykseen liittyy kiinnostava sivuvaikutus, joka ilmenee useissa ammattikorkeakoulun opinnäytetyötoimintaa tarkastelevissa tutkimuksissa. Niissä orientaatioita luetaan niin, että tiedonhankinta viittaa "alkeelliseen" ja vähän vanhentuneeseen, yksilökeskeiseen käsitykseen oppimisesta. Kunnon oppimiseksi  ammattikorkeakoulussa halutaan mieluiten kelpuuttaa vain uuden tiedon luominen ja vähän pitkin hampain osallistuminen. Uuden tiedon luomista korostamalla tuotetaan korkeakoulumaisuutta ja jäsenyyttä innovaatioiden tuottajien yhteisöissä. Esimerkiksi tietojohtamisen professori Pirjo Ståhlen mielipidekirjoitus Aineettoman pääoman kehitys taantuu Suomessa (HS 30.5.2016) liittää kuitenkin innovaatiojärjestelmään koulutussektorista vain yliopistot. Joka tapauksessa viitekehysvalinnasta seuraa, että pelkkään tiedonhankintaan keskittyvälle puheelle on mainitussa traditiossa niukasti tilaa.

Lahtinen käsittelee edellä mainittuja orientaatioita avarasti toisiaan täydentävinä (Lahtinen 2016, 89). Niiden välillä ei ole jyrkkää rajaa. Väitöstilaisuuden luento-osuudessa eli lektiossa hän kuitenkin kuvasi, miten tiedonhankkijaksi asennoitunut kirjastolainen odottaa hankkeissa passiivisena, että häneltä kysytään jotakin hänen tiukasti rajaamaltaan osaamisalueelta: "olen ollut olemassa ja käytettävissä". Olemme Jarmo Saartin kanssa kuvanneet tätä orientaatiota käsitteellä puuttumattomuuden periaate (principle of non-interference). Periaate tiivistyy siihen, ettei kirjastolainen "sekaannu" (interfere) tilanteisiin, joissa suoranaisesti tuotetaan uutta tietoa eikä pelkästään hankita ja järjestetä jo olemassa ja tietyissä tutuissa muodoissa olevia sisältöjä (Kämäräinen J & Saarti J 2014. Library Professionals' and partners' implicit principle of non-interference and writing-related interventions. QQML e-journal (4): 899-908).

Puuttumattomuuden vastakohta on interventio. Lahtisen jäsennyksessä osa interventioista on informaatiolukutaidon ohjaamista ja edistämistä, osa taas pyrkii aktiivisesti muokkaamaan toimintaympäristöä. Kehittämisen kohteena ovat tällöin "tiedon jakamisen, tuottamisen ja hyödyntämisen käytännöt" ja toiminta kattaa tiedon erilaisia tyyppejä (Lahtinen 2016, 91).

Uusia toimintamalleja esitellessään (luku 5.3) Lahtinen vaikuttaa etenevän tietoasiantuntijoiden toiminnan alaa laajentaen omasta kirjastosta oppilaitoskontekstin kautta työelämän organisaatioihin. Toimintamallit ovat:

  1. Tutkitun tiedon reflektiivinen käyttö: Kirjastolaisen perinteinen ammattirooli kuvataan portinvartijaksi. Tästä ei suoraan sanota, että se tarkoittaa omiin kokoelmiin turvaamista, niitä koskevaa auktoriteettia sekä epäluuloa uusia tiedonlähteitä kohtaan. Etenemissuuntana on nimenomaan tiedon käytön ja useiden yhtä aikaa validien näkökulmien tunnistaminen. 

  2. Yhteisopettajuus: Kehityssuunta perustuu sen oivaltamiseen, että toisin kuin perinteisessä koulussa ja kirjastossa, työelämän organisaatioissa vallitsee tiedon moninaisuus. Yhteisopettajuuden halutaan antavan opiskelijoille demonstraation siitä, miten eri lähtökohdista tulevat osaajat voivat toimia yhteen. Keskeinen premissi on, että myös opettajan roolissa opitaan ja oma käsitys on altis muutokselle ja kritiikille.

  3. Työelämän informaatiolukutaidon ohjaus: Työelämän tilanteissa informaatiotaidot ovat vielä muita konteksteja enemmän valautuneina "kokonaisvaltais[een] --- tietomaiseman hahmottamiseen ja ymmärtämiseen" (Lahtinen 2016, 91).

Viimeksi mainittu tarkoittaa pitkälti sitä, että informaatiotutkimuksen perinteinen, eri kontribuutioita vahvasti lokeroiva tiedonhankinnan tieteen eetos on soveltamista ohjaavana periaatteena tiensä päässä. Yrityselämässä ei pitkään kuunnella akateemista pöpinää siitä, miten jokin ilmiö tai järjestelmä kuuluu "jäsennykseen" mukaan ja jokin toinen ei. Ei ole mitään jäsennyksiä, vaan ratkaisevaa on nopeasti ja tiiviisti hahmottuva toiminnan suunta, joka lisäksi on oikea.

Lahtinen nostaa luvun 5 lopulla kissan pöydälle: "[Työelämän informaatiolukutaidon tutkimukset] osoittavat, että tietoasiantuntijan roolia tulisi edelleen tutkia ja kehittää empiiristen tutkimusten avulla. Tärkeä esille noussut kysymys on esimerkiksi se, mitä tarkoittaa hankkeiden tietoperustan vahvistaminen tai uuden tiedon tuottaminen tietoasiantuntijan toiminnassa käytännön tasolla." (Lahtinen 2016, 93.)

Johanna Lahtisen tutkimuksesta on suora linkki omaa jatkotutkimustani motivoivaan kysymykseen siitä, miten ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä tunnistettavat tiedonkäytön ilmiöt, kuten ulkokohtainen suhtautuminen lähteisiin (montako tarvitaan) ja asiantuntijan helposti tavoittamien relevanttien lähteiden löytymättä jääminen (aihetta ei ole tutkittu), näkyvät hankkeissa, jos hanketoimijan substanssiosaamisen oletetaan takaavan myös tiedonhankinnan ja -hallinnan taidot. Sinänsä on ymmärrettävää, ettei kirjastolaisia haluta hankkeisiin seinäruusuiksi. Erityisosaamisen merkitys on tehtävä näkyväksi ja siinä Lahtisen tutkimus tekee arvokasta työtä. Se on vain kattavasti viestittävä myös kirjasto- ja tietopalvelualan sekä informaatiotutkimuksen yhteisöjen ulkopuolelle.

Väitöstilaisuuden lektio on julkaistu Informaatiotutkimus-lehdessä 1-2/2016.

Creative Commons License
Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.