Sotahistoriaa harrastava tuttavani vaikutti tuohtuneelta. Vaihdoimme ajatuksia Markku Tasalan teoksesta Operaatio Uppsala (Revontuli 2001). Kirjan piti kertoa suomalaisten kaukopartiomiesten sodan jälkeen Naton laskuun suorittamasta vakoilusta Neuvostoliitossa. Yhtä näistä pyrinnöistä on (ilmeisesti) kutsuttu nimellä Operaatio Uppsala.

Olimme pettyneitä siihen, miten köykäiseltä kirjan sisältö vaikutti. Toki sotilas- ja tiedusteluaiheita harrastavina tiedämme miten vaikea näistä aihepiireistä on kirjoittaa a) kiinnostavasti ja b) uskottavasti.

Osa kaukopartioista  kertovista romaaneista esimerkiksi vaikuttaa siltä kuin joukko poikia olisi partionjohtajan kanssa metsäretkellä. Aina välillä pysähdytään kuuntelemaan johtajan "luentoa" tai opetuskertomusta, monologia yhtä kaikki. Siihen annetaan letkauttelevia vastauksia. Toisinaan laukeaa takana latumiina tai edestä metsänreunasta kajahtaa laukaus, joskus peräti sarja. Nykyään tähän aihepiiriin ei ole enää montakaan omasta kokemuksesta kirjoittavaa. Ei ole helppo laji.

Helppoa ei ole ollut Tasalallakaan. Kirjaksi asti ei ole peitellystä aiheesta asiaa riittänyt. Niinpä hän on päättänyt mennä yli siitä, mistä on aita matalin. Kirjan alkupuolella on pitkät jaarittelut kaukopartiotoiminnasta. Toki perusteltua sikäli, että 1950-luvun suomalaiset NATO-vakoilijat olivat liki kaikki entisiä kaukopartiomiehiä. Kovin tutulta teksti välillä vaikuttaa. Mutta sitten päästään asiaan.

Eräs suomalaisen vakoilijan Neuvostoliitossa käyttämä kameratyyppi, saksalainen Robot Star (Operaatio Uppsala -kirjan mukaan). Kuvalähde: Flickr, käyttäjä Nabok. Käyttöoikeus: sitaattioikeus. Myös Flickriin tallennetun kuvatekstin mukaan kyseessä on vakoilijoiden suosima kamera, jota tehtiin vain n. 560 kpl vuosina 1954-1960. 

Näin kirjoittaa Tasala (s. 11): Norjalaiset olivat vuonna 1948 aktivoineet tiedustelukontaktejaan Suomeen lähinnä asevelisosialistien ja heidän tiedusteluorganisaationsa johtajan välityksellä.

Minulle tulee olo, että teksti on tuttua, samalla kun siitä puuttuu jotain pientä. Kaivanpa esiin aihepiiriä sivuavan tutkimuksen, Juha Pohjosen (2000) väitöskirjan Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa 1945-1972 tuomitut ja sieltä luvun Suomalaiset pintaa syvemmällä. Näin Pohjonen tutkijan otteella vuotta ennen Tasalaa:

Norjalaiset aktivoivat tiedustelukontaktejaan vuoden 1948 aikana, Suomen suuntaan lähinnä asevelisosialistien ja heidän tiedusteluorganisaationsa johtajan, SDP:n järjestösihteeri Veikko Puskalan välityksellä.  (Pohjonen 2000, 241.)

Pilkuntarkkaan katsoen kyseessä ei siis ole plagiaatti. Tasalan käsissä Pohjosen ilman viittausta mukaan otettu "pohjateksti" on kuitenkin muuttunut huonompaan suuntaan eikä hän ole antanut viittauksen muodossa tunnustusta lähteelleen. Useimpiin lukijoihin teksti menee täydestä - eihän puuttuvia osia kaipaa, jos ei ole nähnyt "pohjatekstiä". Jotkut ehkä ihmettelevät, mikä oli mainittu organisaatio ja mikä johtajan nimi. Niissä olisi informaatiota, josta jatkaa, jos aihe kiinnostaa.

Tulin ajatelleeksi, että yksi tapa  tarkastella plagioinnin ja lähdepohjaisen kirjoittamisen suhdetta voisi olla jonkinlaisen liikkumatilan käsitteen tai näkökulman soveltaminen. Yleensähän opiskelijoille suunnatuissa kirjoitusohjeissa esimerkiksi suositellaan useamman lähteen käyttöä tai lähteiden tarkistamista toisillaan. Mutta kuvataanko ja konkretisoidaanko lähteiden hyödyntämisen mekanismia? Liian usein puhutaan vain ylimalkaan lähdekritiikistä tai siitä eräästä sateenvarjosta, informaatiolukutaidosta. 

Liikkumatilalla tarkoitan sitä tiedollista ja aineksen potentiaalia, joka kirjoittajalla on käytössään, kun hän käsittelee jotain asiaa omassa tekstissään. Liikkumatila on mahdollisuuksia valita termejä ja käsitteitä, vaihtaa tarkastelun tasoa yksityiskohtaisemmaksi tai yleisemmäksi ja jopa valita usean tyylilajin väliltä.

Jos käytössä on yksi lähde, lähes ainoita muuntelun tapoja ovat lyhentely, referointi ja ilmaisujen muotoilu eli parafraasien käyttäminen. Liikkumatilaa ei juuri ole. Tasala edellä vaihtelee sanajärjestystä ja -muotoja sekä jättää pari viittaavaa termiä pois. Mutta jos samaan ilmiöön on edes kaksi näkemystä, uuden tekstin kirjoittaja voi liikkua niiden välillä ja peilata niitä toisiinsa. Tätä kai opiskelijoidenkin oletetaan tekevän, ainakin paremmissa opinnäytetöissä.

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.