Eräästä professorista kiertää kasku, jonka mukaan hänen väitöstilaisuudessaan opponentti kysyi tilastollisen tuloksen perusteista. Väittelijä tiettävästi vastasi: - "En tiedä. Se tuli tietokoneesta." Kyseinen väitöstilaisuus pidettiin vuonna 1982, jolloin tietotekniikka ei tokikaan ollut vielä kovin käyttäjäystävälliseksi kehittynyt. Samana vuonna kohtasin itse ensimmäisen kerran omakohtaisesti tietokoneen Luxor ABC 80:n muodossa. Mieleeni on jäänyt kuva lukion matematiikanopettajasta kantamassa laitteiston jykeviä, ruskeita osia varastosta luokkaan kuin pappi parhaissaan sakraaliesineitä sakastista. Ryhdyttiin ohjelmoinnin alkeisiin rakenteellisesti hyvin niukalla Basic-kielen murteella. Tietorakenteiksi taisivat riittää taulukko ja merkkijono.

Epävarmuus yksittäisen tietoelementin rakentumisesta ja arkaileva suhtautuminen tietotekniikkaan voivat kulkea käsi kädessä. Toisaalta esimerkiksi syventyminen ohjelmointiin saattaa arkipäiväistää tietokäsitteitä niin, ettei tiedonmuodostuksessa ja -käsittelyssä enää nähdä metsää puilta: tieto palautuu muuttujiksi, kentiksi ja pointtereiksi ja sen merkitys katoaakin jonnekin, muuttuu "vain sisällöksi".

1856952.jpg

Rakenteellisilla juurilla.

Tiedonrakentaminen tai -rakentelu, yhteistyö, jonka kohteena ovat käsitteelliset luomukset ja niiden kehittäminen edelleen, on eräänlainen tietoyhteiskunnallinen cosa nostra, hieman salaperäinen, mutta tärkeä, yhteinen juttu. (Ks. Hakkarainen, Lonka & Lipponen 2004, 247-249.) Toisaalta tiedon käsite tuntuu niin jakautuneelta, että yhteistä kosketuspintaa eri käsitysten välille saa hakea tosissaan. Hahmottelen (rakentelen) tässä jonkinlaista yritystä siihen suuntaan.

Viitisen vuotta sen jälkeen, kun alussa mainittu väittelijä oli "saanut vastauksensa tietokoneesta" tuli yleisempään tietoisuuteen eräänlainen yritys tiedonhallintavallankumoukseksi. Vuonna 1987 pidettiin ensimmäinen hypertekstille omistettu erityiskonferenssi, joka laukaisi liikkeelle useita aihepiirin oppikirjaprojekteja. Samana vuonna julkaistiin Apple MacIntoshille jokamiehen (tai jokamäkkääjän) hypertekstiohjelmisto Hypercard. Alkoi eräänlainen henkilökohtaisen tiedonrakenteluympäristön lanseerausaika, jonka WWW:n yleistyminen aikanaan päätti siirtäessään huomion tiedon esittämiseen ja globaaliin linkittämiseen verkon yli. Nyt Web 2.0 on tuomassa sitä takaisin, mutta uudessa muodossa.

Jakob Nielsen kirjoitti vuonna 1990 ilmestyneessä teoksessaan "Hypertext and hypermedia", että hyperteksti edustaa uudenlaista "informaatiokantaa" (information base), jolta ei vaadita perinteisen tietokannan (database, regular computer application) säännöllistä rakennetta. Toisaalta se haastaa hierarkkiset tekstinsuunnittelutyökalut, ns. jäsentimet (outliner programs). Hypertekstillä ei ole niille tyypillistä "rajoitusta jäykkään hierarkiaan". (Nielsen 1990, 8-9.) Hyperteksti oli näin asemoitu tietokantojen ja tekstinkäsittelyn väliin, vähän kuin Wiki nykyään.

Mediatutkija Jay David Bolter myötäili osittain Nielsenin argumenttia, mutta meni vielä paljon pitemmälle. Hän tuuletti teoksessaan Writing space (1991), että jäsentimien jälkeen on vielä askel otettavana "tekstin vapauttamisessa": Hyperteksti sulattaa painetun sivun jäätyneen rakenteen! Teksti ei ole enää staattista, vaan tietokoneen luomassa kirjoitustilassa pitävät peliään elementit ja pointterit ja mikä tahansa järjestys on mahdollinen. Sähköisen tekstin rakenne on näin erotettu verbaalisesta ilmaisusta. Eläköön. (Bolter 1991, 21.)

Bolterin tavoin ajattelevalle tutkijalle teksti ei ole vain rakenteita, vaan voima, melkeinpä elävä olento, joka vapaaksi päästyään kuljettaa niin kirjoittajaa kuin lukijaakin "haluamaansa" suuntaan tai pikemminkin suuntiin. Kuilu tekniseen tietokäsitykseen levähtää tässä kohden ammolleen ja voi synnyttää teknisesti tai luonnontieteellisesti koulutetussa lukijassa epämukavan olon, ajatuksen, että nyt ollaan haihattelun puolella. Tiedonrakentelun konkretisoinnin kannalta Bolterin käsitteet "writing space" (kirjoitustila, kirjoittamisen teknologia) sekä "topical writing" ("kirjoittaminen paikoilla") ovat kuitenkin erittäin hyödyllisiä.

Bolterin tärkeä argumentti on, että kullakin kirjoittamisen teknologialla on kyky ja ominaisuus tuottaa omanlaisensa kirjoittamisen ympäristö. Tästä seuraa, että teknologisesti arvovapaata, neutraalia kirjoittamista ei ole olemassakaan. Tässä yhteydessä en ala pohtia sitä, millaisia "poliittisia" sitoutumuksia mikin kirjoittamisen teknologia tai väline implikoi. Niinikään pysyttelen tarkoituksellisesti Writing spacen vanhemmassa laitoksessa, jossa Webiä ei vielä käsitellä. Tarkoitukseni on kiinnittää huomiota nimenomaan jokseenkin rajattuun kirjoittamisen tilaan ja tiedon rakenteluun siinä, ei äärimmilleen hajautuneen organisoinnin ja merkitysten tuottamisen potentiaaliin.

Samaan aikaan kun Bolter hengenheimolaisineen juhli tekstin vapauttamista, alettiin toisaalla olla näistä vapauksista jo huolissaan. Ohjelmoinnista analogiaa hakien pelättiin, että hypertekstin rakenteista tulisi hallitsematonta "spagettia". James Martin esitteli sekalaisista lähtökohdista kasattuja strukturoitujen hyperdokumenttien oppejaan ja Robert E. Horn sovelsi aiemmin kehittämänsä strukturoidun kirjoittamisen Information Mapping -menetelmän hypertekstiin. Ben Shneiderman ja Jakob Nielsen tahollaan muotoilivat joukon hypertekstin luomisen nyrkkisääntöjä. Kaikille näille lähestymistavoille oli kuitenkin yhteistä ajatus informaation esittämisestä lyhyinä, rikkaasti toisiinsa linkittyvinä elementteinä, kutsuttiinpa niitä sitten topiikeiksi, leksioiksi, solmuiksi, nuggeteiksi tai informaatioblokeiksi. (Bolter 1991, Martin 1990, Horn 1989, Shneiderman & Kearsley 1989.)

Tavoittelemani "tietoelementin" käsite on toki sukua edellä mainituille hypertekstin rakennekäsitteille. Tavoitteeni ei kuitenkaan ole tiedon kokoaminen ja strukturointi sinänsä, vaan tiedonrakentelun prosessin ja välineistön hahmottelu ja konkretisointi erityisesti hanketyöskentelyn tarpeisiin. Rakenteiden tulee olla kevyitä, rakennustelineen luonteisia, valmiita käytettäviksi ja hylättäviksi sitten, kun sisällön oma rakenne alkaa kantaa.

Se, toteutuuko "tietoelementti" jollain ohjelmistolla vai ns. manuaalisesti olisi sivuseikka, ellei tavoitteena olisi, että tieto rakentuessaan siirtyisi vaivattomasti edelleen. Olen toisaalla, otsikolla "Lähdetiedon perusprosessi: työbibliografiasta lähdeluetteloiksi", kuvaillut bibliograafisen tiedon rakentumista, jossa ammattimaisen sisällönkuvailun tulokset hieman natisten siirtyvät osaksi projektin tietovarantoa, periaatteessa kuitenkin ilman uudelleen kirjoittamista. Saman tulisi tapahtua myös muille tietoelementeille. Niinikään tietoelementtien rakentelun ja rikastamisen tulisi olla eri hanketoimijoita yhdistävä prosessi, joka antaa ryhtiä koko hankkeen tiedonmuodostukselle. Mietin, pitäisikö tämän hahmottelun lopuksi vielä vihjaista Wikistä...

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.