Ammatillisen kehityksen yksi suunta on pyrkiä tekemään omia toimintamallejaan näkyviksi reflektion kautta. Opettajakoulutuksessa tätä ei voi välttää eikä väistää. Sisältövaroitus: seuraavassa tekstissä on pahoja sanoja, sellaisia kuin teoria, ehkä pahempiakin.

Kun alkaa hahmotella ammatillisen maailmankuvansa perusteita, on kuin parsisi isoa reikää jättiläismäisestä sukasta. Nuoruuden ihanteellisuus on tainnut kulua puhki.  Vähintään se on hiutunut ohueksi. Ilmeisesti on ensin vedettävä tukilangat, joiden varaan vasta voidaan luoda tiiviimpi kudos. Olan yli saattaa kuulua ääniä, että mitä tuota parsit, heitä pois ja osta uusi Sarasvuon kaupasta. Nämä äänet haluavat ironisesti, omaa olettua "realismiaan" korostaen väittää, että maailmankuvan eksplikointiyrityskin on turhaa, nykyajalle vierasta idealismia. Mutta ehkä se on käsitettävissä ja hyväksyttävissä, jos moinen yritys voidaan "kääntää" hiljaisen tiedon ulkoistamisen pyrkimykseksi.

1260963681_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuva: Muinaissukka Egyptistä. Lähde: English Wikipedia, käyttöoikeus: PD.

Ilmeisesti ammatillista taustaani vasten koen luontevaksi aloittaa lankojen pujotuksen epistemologian suunnasta tarkastellen sitä ongelmalähtöisesti. Ammattikorkeakoulun diskurssille tuntuu olevan ominaista tietynlainen "termiherkkyys", pyrkimys ottaa käyttöön ajassa liikkuvia termejä ja muokata niitä omaan käyttöön jopa tietoisesti irrottaen ne aiemmasta merkitysyhteydestä. Opiskelijoilla ja eräillä opettajilla vastaavanlainen ilmiö näkyy siinä, että oppimistehtävä voidaan antaa ja toisaalta lähteä sitä kyseenalaistamatta ratkomaan yksittäisen termin muodossa, ilman minkäänlaisia "ennakkojäsentäjiä". Ammattikorkeakoulu tekee eroa perinteiseen yliopistoon ulkoistamalla ajattelua markki­noiden ja median ehdoilla eteneväksi nopeatempoiseksi kielipeliksi ja toisaalta haluaa haudata opistomenneisyytensä seminaarilaivojen vanaveteen. Yliopisto taas tekee pakon edessä eroa perinteiseen itseensä.

Oma pyrkimykseni on tuoda termiherkkyyden vastapainoksi "käsitteellistä jykevyyttä". Kannatan ajatusta, että puhuttu ja kirjoitettu kieli nojaa abstraktimpiin merkitys­raken­teisiin, joilla myös voidaan tietoisesti operoida. Käsitteet elävät kielen, kulttuurin, kol­lektiivisen ja yksilöllisen tietämyksen kosketuspinnoissa, joiden perustana on arki­järkinen todellisuus. Tiedostan myös sen, että älyllisessä mielessä perusteelli­sem­massa todelli­suusanalyysissa on ylitettävä arkijärjen rajoittuneisuus, hyväksyttävä se, ettei jokapäi­väisen toiminnan taustalla oleva maailmanselityksemme ole koherentti, aukoton eikä ongelmaton. Nähdäkseni edustan näin ajatellessani maltillista konseptualismia, joka tarvittaessa kallistuu enemmän idealismin kuin nominalismin puoleen.

En kuitenkaan kannata postmodernia ajatusta sellaisesta merkitysrakenteiden riippu­mat­tomuudesta, jossa merkitsijät elävät omaa elämäänsä yhteyden merkit­tyihin ollessa toissijainen tai jopa katketessa kokonaan. Oletan tietämisen pohjalle arkijärkeen käyvän ontologian: kun kävelen liukkaalla kadulla, en kävele kenkien brändin takaaman laadun, vaan kengänpohjan ja maan välisen kitkan turvaamana, joka ei ilmene kitka­kertoimen numerona, vaan kehollisena tuntumana tässä hetkessä. Jos liukastun, liukastun alustan, kenkien kuluneisuuden ja oman kömpelyyteni yhteisvaikutuksesta.

Toiminta kouluttavana ja kirjoittavana informaatikkona etenkin ammattikorkeakoulun ympäristössä johtanee toistuvasti useiden tieto- ja oppimiskäsitysten leikkauspisteisiin. Olisi houkuttelevaa ajatella omaavansa metatason osaamista, jonka turvin voi sujuvasti liikkua tässä moninaisuudessa. Tämä olisi kuitenkin turvaamista sellaiseen sauvaan, joka vielä kasvaa metsässä. Sen sijaan ajattelen, että vähitellen olen oppimassa ymmärtämään käsitysten moninaisuutta, ainakin tietämään ja myöntämään sen olemassaolon. Bibliografiaan nojaavalla kirjastotätiydellä on paikkansa ammatti-identiteetissämme, mutta ainoaksi perustaksi siitä ei enää ole. (Maija B: jos kerran tiedätte, miten ollaan oikein kirjastolaisia, niin voisitteko julkaista sen testin netissä? Kolmesta infolaitoksesta ei ole ollut vastauksen antajiksi. Ne riitelevät ja ovat vaikeaselkoisia.)

Oppiminen ilmenee ja sitä tapahtuu yksilössä, kollektiivissa, toiminnassa ja artefaktissa. Oppiminen perustuu havaintojen, käsitteellisen ajattelun ja tekojen yhteiseen vaikutukseen tarpeiden ja motivaatioiden suunnissa ennakkokäsitysten ohjaamana ja rajoittamana. Toisinaan toiminta ja oppiminen ovat yhtä, joskus ne väis­tä­vät toisiaan. Väistötilanteen nimi voi olla ”suoraan asiaan” -asenne tai representaatio-ongelma. Oppimisen ohjaamisen erilaisia etäisyyksiä on näköjään paljon, jos on helposti "tuhat tapaa opettaa".  Tapoja opettaa ja tapoja oppia ei pidä luulla toisikseen. 

En niele purematta tietokäsitykseni koko pohjaksi Platonin määritelmää tiedosta hyvin perusteltuna totena uskomuksena. Se on toki ponnistuslauta, mutta myötää kritiikin paineessa. Toisaalta se ei ilman välikap­pa­leita sovi käytännön toiminnan ohjenuoraksi. Näitä sovitekappaleita on syytä oppia hakemaan ja tekemään oman ja yhteistyö­kump­panien tietokäsitysten kanssa toimiessa.

Miten vastaan rakentavasti - napakasti ja pilkkuja viilaamatta - opiskelijan kysymykseen: ”mitä Googlen lisäksi tarvitaan?” Sen tiedän, että vastaan tähän kysymykseen mielelläni yhdessä opettajan kanssa. En suo hänen poistuvan takaovesta esiteltyään informaatikon. En liioin halua sammuttaa vuoroin opettajaa, informaatikkoa tai kirjoittajaa itsessäni. Oppi­misen ja tiedon aspektien kohda­tessa halun, toiminnan ja vastarinnan voi syntyä mer­kityksiä.

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.