Sisältövaroitus: tämä kirjoitus sisältää ironiaa.

Maamoottorit (engl. stationary engine) ovat voimakoneita, joilla on tuotettu käyttövoimaa esimerkiksi maataloudessa varsinaisille tuotantokoneille, kuten puimakoneelle tai sirkkelille. Suomessa maamoottorit ovat nykyään historiaa, koska maatalouskoneet ovat joko sähkökäyttöisiä tai niissä on oma voimanlähteensä. Koneet ovat muuttuneet liikkuvammiksi ja monipuolisemmiksi. Maamoottoreille taas on tyypillistä, että ne jököttävät paikallaan odottamassa käyttöä perustehtäväänsä.

1253771339_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Maamoottoria käynnistellään Rauta ja petrooli -tapahtumassa Hyvinkäällä syksyllä 2009.

Maamoottorit ovat olleet korvaamaton välivaihe maatalouden kehityksessä aikana 1900-luvun alusta vuosisadan puoliväliin, jolloin sähköverkko ei vielä ulottunut kattavasti maaseudulle eikä traktoreitakaan ollut joka tilalla. Maamoottori oli maatilalle sama kuin donkey-kattila purjelaivalle: uutta tekniikkaa, joka koneisti perinteisen ympäristön. Samalla se synnytti uudenlaista osaamista. Maatiloilla opeteltiin maamoottorin oikut, purjelaivoille tulivat miehistöön donkeymanit eli tunkit, ensimmäiset koneenkäyttäjät.

Aika moni nykyisistä kirjastonhoitajista ja informaatikoista on saanut peruskoulutuksensa maamoottori-ideologian pohjalta. Siinä ajatellaan, että kirjastoammattilainen on välittäjä (intermediary) asiakkaan eli end-userin ja väistämättömästi hankalakäyttöisen tiedonhakujärjestelmän välillä. Tiedonhakujärjestelmä tarvitsee tämän opin mukaan aina saatavilla olevan, turhista liikkumattoman maamoottorin, joka luotettavasti pistää hakujärjestelmän asiakkaan hyväksi toimimaan.

Olisi lohduttavaa tietää, että kirjasto- ja informaatioalojen koulutusta antavat instituutiot olisivat jo siirtyneet maamoottorien ajasta leikkuupuimurien aikaan. Kirjastoissa tämä siirtymä on hyvinkin tapahtunut teknisessä, mutta ei likikään kattavasti henkisessä mielessä.

1253771409_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Hehkukuulamoottori tarvitsee käynnistyäkseen puhalluslampun liekkiä.

Maamoottori-ideologialla on Suomessa koulutettu kosolti halpoja ja vaatimattomia kirjastoihmisiä, joille kaikkein vaikeinta on oman osaamisensa tunnustaminen ja siirtäminen uusille aloille, se transfer, joka muualla yhteiskunnassa on keskeinen innovaatiomekanismi. 

Ei taida oikein rimmata tunnettuun kauniiseen melodiaan, mutta tekisi mieli riimittää jotain tähän tapaan: Niin ovat monet meistä hehkukuulia, eivät käyntiin lähde ilman toisen liekkiä. Tämä ajatus on sisäistetty ikävä kyllä myös rekrytointiin - yhä halutaan hiljaa naputtavia käyttöresursseja takahuoneisiin, ei kuumia hehkuja tai näkyviä soihdunkantajia.

Itselleni opettajakoulutuksen alkutahdit ovat antaneet kykyä nähdä tämä ilmiö. Tampereen ammatillisen opettajakorkeakoulun (TAOKK) opinnoissa käytetään kolmea metaforaa: opettaja on soihdunkantaja, luotsi ja kalastaja. Soihdunkantaja on näistä lähinnä tämänkertaista näkökulmaani.

Soihdunkantajan rooli tarkoittaa, että opettajan on opittava valaisemaan ensin oma tiensä voidakseen tukea toisten oppimista. Koulutuksessa luomme kukin omaa malliamme siitä, miten itse ymmärrämme ihmisen, mitä merkitsevät toiminnassamme tieto ja oppiminen. Esimerkiksi motivaatio ja informaatiolukutaito ovat mukana soihdunkantaja-näkökulmassa.

Olen ottanut tehtäväkseni luoda tiedostetut toimintamallit sekä informaatikolle että opettajalle näiden metaforien pohjalta, koulutuksen antia täysillä hyödyntäen. Palaan näihin hehkutuksiin uusissa merkinnöissä. Olen iloinen, että minulla on myös uutta lukijakuntaa Sometulaisblogit-virran kautta, johon nämä merkinnät Kirjastovirta-syötteen ohella menevät.

ITK-konferenssin kutsukin kajahti taas. Löytyisiköhän uskallusta ja vetoa Wikipedia-workshopiin tänä vuonna? WP vaan porskuttaa - mitenkähän sitä informaatiolukutaidollisesti käsittelisi? Maamoottorista siinä ainakin on ihan joltinen artikkeli.

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.