Pelkistäminen on omiaan tuottamaan selkeyttä. Vastattavia kysymyksiä se sitä vastoin ei tee helpommiksi. Ajatellaan niitä asetelmia, jotka ovat mahdollisia vastattaessa kysymykseen: mikä käy opinnäytteen lähteeksi? Sanoisin, jopa väittäisin, että näiden vaihtoehtojen ulkopuolelle ei paljon jää. Jos jää, niin olisipa kiva kuulla, mitä.

1. Vain nämä käyvät. Koulutusalan integriteetin kannalta turvallisin tapa on varmistaa, että opinnäytetöissä viitataan vain hyväksyttyihin ja oikeisiin lähteisiin.

Mallin naiivi sovellus toteutuu yksittäisten lähteiden tasolla ja alkaa olla läheistä sukua kaanoniaan varjelevalle uskonnolle tai totalitaariselle poliittiselle järjestelmälle. Naiivissa sovelluksessa on joukko auktorisoituja lähteitä, joita saa käyttää. Muut lähteet ovat arveluttavia tai kiellettyjä. Tällainen tulkinta on helppo tunnistaa ja todeta siksi, mikä se on, naiiviksi eikä siitä kannatakaan olla huolissaan.

Saman mallin älyllisempi sovellus on nimetä oikeat metatiedon lähteet. Siinä kerrotaan ne kokoelmat, bibliografiat tai tietokannat, jotka sisältävät arvioijan mukaan kelpoisia lähteitä. Vastuu siirretään tällöin kokoelmatyölle ja sisällönkuvailulle. Täytyy myöntää, että hieman hätkähdin lukiessani muuatta kansallisen amk-tutkimuksen katsausta (Kari Salo & Mervi Friman 2006: Katsaus akateemiseen kasvatustieteelliseen ammattikorkeakoulututkimukseen, Ammattikasvatuksen aikakauskirja, 2006 (8) 3, s. 71-84). Sen aineisto oli näet valittu yhteis­luettelo Lindasta yhdistämällä katkaistut hakutermit ”diss*” ja ”ammattikorkeakoulu*”, kasvatustieteen edustajat poimittu, ja lopuksi kuvailtu artikkelissa ko. tietokannan asiasanoilla. Näin tämän tietokannan tiedontuottajat ovat vastuullisia tutkimusalan ekstension määrittelystä.

Saman lähestymistavan toista muunnelmaa edustaa kansallinen tiedejulkaisujen luokittelu ns. julkaisufoorumi-hankkeessa. Siinä luokitteluvastuu tosin on laajoilla ja arvostusta nauttivilla asiantuntijapaneeleilla. Yhtä kaikki, julkaisut jaetaan vuohiin ja lampaisiin (sekä oikein hyviin lampaisiin).  Kritiikkiä on kohdistettu siihen, että eri tieteenaloilla on erilaiset kulttuurit ja siten myös erilaiset julkaisuarvostukset (ks. esim. Sintonen, Kirsti: Sopivatko hiihtosäännöt kymmenotteluun?, Acatiimi, 2012 (14) 3, s. 24-25) . Koko tämän mallin peruskysymys onkin: kenelle voidaan uskoa "oikeiden" eli arvostettujen julkaisujen valinta?

2. Kaikki käy on esittäjälle helppo malli, jolle taustakuoro kajauttaa anarkistisesta metodikäsityksestään tunnetun Paul Feyerabendin nimen (ehkä tuntien hyvinkin syvällisesti tämän ajattelun).

Uskoakseni tämän ohjeen saavat opiskelijat jakautuvat kolmeen leiriin suunnilleen informaatiokäyttäytymisen orientaationsa (Heinström 2006)  mukaisesti: Yksi ryhmä sanoo "jee", nyt käy opinnäytteen teko helposti go, go, goog.... Toinen ryhmä käy tehtävän kimppuun sisäisen motivaation ajamana, vaikka ehkä kokee vaikeuksia lähteiden arvioinnissa. Kolmannelle, ns. strategisen tyylin ryhmälle tehtävä on vaikein, koska mallin mukaan toimivat pyrkivät miellyttämään tehtävänantajaa ja nyt selvä ohje puuttuu. Tästä mallista voi esittää peruskysymyksen: mihin unohtuivat tiedonhankinnan ja -hallinnan pedagogiset mahdollisuudet? (Jatkokysymys: kenen niitä pitäisi käyttää?)

3. Ei helppoa vastausta. Yhdessä kehiteltävä ratkaisu. Tämä on työläs lähestymistapa. Silti kannatan itse sitä. Näen siinä sekä pedagogisia että ammatillisen kehittymisen mahdollisuuksia opinnäytetyöprosessin eri toimijoille, kirjasto mukaan lukien.  Prosessi alkaa tiedonlähteiden valintaan liittyvien ristiriitojen toteamisesta ja edellä mainittujen, helppojen ratkaisujen haastamisesta.

Toisin kuin kaksi muuta ratkaisumallia, tämä edellyttää, että kysymys opinnäytteen tiedonlähteistä otetaan vakavasti. Lähteillä, niiden valinnalla ja käytöllä, on merkitystä opinnäytetyön laadulle, prosessille ja saavutetulle oppimalle. Se, ettei lähteiden rooli luultavimmin ole sama kuin akateemisessa tavassa niitä käyttää, ei tee tilannetta yhtään helpommaksi.

Tärkein ero edellä mainittuhin lähestymistapoihin on toimijuudessa. Ajattelen, että opinnäytetyön eri toimijoilla on omat näkökulmansa lähteisiin ja että nämä näkökulmat ovat luontojaan ristiriidassa keskenään. Vain törmäyttämällä nämä näkökulmat, purkamalla niiden taustalla olevia arvoja ja oletuksia, voidaan saada aikaan uutta ajattelua, uusien jäsennysten ja muiden välineiden kehittelyä. Se on informaatiolukutaidon omakohtaista tekemistä toisten antamien kriteerien opettelun sijaan. Toimitaan konkreettisesti ad hoc, ei jossain amerikkalaisissa IL-komiteoissa sorvailtujen periaatteiden maailmassa.

En halua uskoa, että kysyttäessä opinnäytetyöprosessin toimijoiden perään, yksi toisensa jälkeen turvautuisi Pekan vastaukseen : minä ainakaan en! (T.H. Körner: Maailman tekijä).

Pragmaattinen kysymys tästä mallista, ensinäkemältä todellinen kaataja, on silti: mihin tuo työskentely sijoitetaan opetussuunnitelmassa ja mistä siihen saadaan resurssit? No, sinne ja sieltä, missä amk-koulutuksessa ovat opiskelijaa tietoyhteiskunnan toimijaksi valmentavat osat. Tiedonhankinta- ja -hallintaosaaminen tahtoo sinne, missä korkea-asteen koulutuksen tuottama ammattilaisuus syntyy.

  
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.