Luonnollinen kieli on siitäkin vekkulia, että se on moniselitteistä. Niinpä otsikkokin viittaa moniaalle.

Olen viime aikoina kohdannut ja työstänyt tuiki erilaisia tiedonkäsityksiä kuin mitä kirjasto enimmäkseen ilmituo. Mehän olemme kaiketi erityisesti kiinnostuneita tallennetusta ja järjestetystä tiedosta ja palvelemme asiakkaita, joilla on samansuuntaisia tarpeita. Niin, tiedän, ei se tuohon lopu eikä rajoitu. Pohjalla se silti on.

Mutta entäs, jos onkin lähteminen siitä, että kohdeorganisaation tai sen osien kulttuuri onkin puhdasta tekemisen ja hiljaisen tiedon kulttuuria. ”Kirjoilla ei tee mitään. Tää ei oo lukiolaisille.” Näin kuuluu autenttinen repliikki käytävällä.

Minusta tuo on silmiä avaava rajanveto. Kiteytynyt johtoajatus. Poikkeama totutusta. Vähän kuin imaginaariluvut - entäs, jos onkin lukuja, joiden neliö on negatiivinen? Tämä on syvältä luotaava ja toiminta-ajatusta uudistava visio. Lisäksi taatusti valmiiksi jalkautettu. Aletaanpa miettiä tosissaan millaisia palvelukonsepteja vision pohjalta syntyy.

Hiljaisen tiedon jäävuori. Lähde: http://www.anecdote.com.au/ Käyttöoikeus: sitaattioikeus.

Hiljaisen tiedon kirjasto sisältäisi siis tietoa:

1. jota ei ole tallennettu
2. jota ei tulla tallentamaan
3. jonka tallentaminen vaatii liikaa resursseja
4. jonka jokainen tietää
5. jota eivät tiedä yksilöt vaan ryhmät
6. jota ei voida tallentaa.

Ensimmäinen kohta taitaa kertoa siitä, että kirjastoon tullessaan tieto on aina jo vanhaa. Kaikki vanha rasittaa, tahdon uudempaa. Toinen näkökulma kertoo osin samasta asiasta, mistä olen viime aikoina juputtanut: sosiaalisesta sopimuksesta, joka "kieltää" kirjastolaisia (yleensä, enimmäkseen, pääsääntöisesti) kirjoittamasta. Kirjastolainen on omasta puolestaan myös hiljaisen tiedon ystävä, suojelee sillä omaa perinteistä rooliaan. Siksi Wikipediankaan kirjastoartikkelit eivät kehity. (Ceterum censeo Carthaginem delendam esse.) 

Tiukasti tässä ajassa kiinni on se hiljaisen tiedon suosio, ettei yksinkertaisesti kannata tallentaa kaikkea. Peruste voi olla sekin, että senhän jokainen tietää. Tällä perusteli muuan tuleva hiljaisen tiedon kirjaston asiakas sitä, ettei merkitse lähteitä.

Erittäin mielenkiintoinen ajatus on listan viides. Moniäänistä tietoa ei voi eikä saa yksi kirjoittaja vangita. Olkoon tekijä yksilönä vihdoinkin kuollut. Juuri yllätin itseni kiukuttelemasta siitä, miten yhdessä kirjoitettava teksti ei nouse lentoon, jos siihen ei löydy kunnolla jaettua näkökulmaa, vaan jokainen kirjoittaa omaan piikkiinsä. Onnistuneeseen ryhmäkirjoittamiseen verrattuna moinen on tylsää tuskaa.

Lopuksi sitten muut syyt. Tietoa ei voi tallentaa, piste. Kirjastoitakoon se siis hiljaisen tiedon kirjastoon.

Hiljaisen tiedon kirjastossa on mitä ilmeisimmin siinäkin rakenteita, paikkoja ja signumeita. Ne eivät vaan strukturoi fyysisiä tai edes sähköisiä kohteita. Itselleni suurin hätkähdyksen aihe on hiljaisen tiedon yhteiskunnallisuus. Hiljaisen tiedon arvostus kirjoitetun yli konstituoi yhteiskunnallista luokkarakennetta. (Niin, minä olen silti niin nuori. En omakohtaisesti tiedä mitään siitä.)

Vaikeimpaan kysymykseen ei uskalla yrittää mitenkään kajota. Vielä. Mutta kaipa sen voi esittää: Missä sielu sijaitsee?

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.