Voitteko kuvitella, että Helsingin yliopiston aikuiskasvatustieteen perusopinnoissa tentitään Yrjö Engeström: Perustietoa opetuksesta (Helsinki: Valtiovarainministeriö, 1982)? Siis kirja ajalta, jolloin presidentit olivat vielä tukevasti kekkosia. Totta, eikä ollenkaan hullumpi ajatus, kunhan siihen osaa suhtautua. Itse olen päättänyt ajatella sitä analyysin kohteena - siis en ikään kuin olekaan tuota kirjaa tenttimässä vaan tarkastelen sitä kuin vanhaa kelloa - vieläköhän tämä toimii ja miten? En vaadi siltä digitaalia ja värinäyttöä (se digitaali muuten on olemassa ks. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/kayt/engeström1-175.pdf).

Ettei vain tuntuisi siltä, että Informaatikko irrallaan päntiönään ilkeilee virkamiehille, lainattakoon ensiksi teoksen esipuhetta: "Perustietoa opetuksesta on tarkoitettu henkilöille, jotka joutuvat suunnittelemaan koulutusta tai itse opettamaan." Tuossa taitaa olla tiivistettynä monen kirjastonhoitajan ja informaatikonkin yksi positio ja motivaatio. Tekijän alkusanoissa Engeström itse puolestaan toteaa, että kirja on tehty ajatellen "työelämän aikuiskoulutusta ja valtionhallinnon henkilöstökoulutusta".

Kirjan kansien pinkki väri ei varmaankaan ole sattumaa. Minusta se sopii oikein hyvin yhteen sen havainnon kanssa, että itätuulen tuiverruksessa on saatu kasaan oikein tolkkuakin tulosta - Antti Eskolasta Björn Wahlroosiin - silloin, kun aatteen palo on päättäväisesti, jonkinlaisen sublimaation hengessä ja sallittujen rajojen sisällä kanavoitu sisukkaaseen tutkimukseen, ajatteluun ja muuhun tuloksentekoon eikä niinkään barrikaadeilla riekkumiseen tai vääräoppisten lahtaamiseen.

"Perustietoa opetuksesta" ei ole mitenkään lukijaystävällinen kirja tämän ajan hengessä, mutta systemaattinen se on senkin edestä.  Kirjoittaja kehittää oppimisen malliaan asteittain niin, että sivulla 21 esitetään pelkistetty malli ja lopuksi päädytään sivulla 98 täydennetyn mallin versioon kuusi.

Kirjan julkituotuna tarkoituksena on haastaa behavioristista, ulkoisen käyttäytymisen muutokseen tähtäävää opetusta. Sehän tuottaa vain värin tunnustamista ilman aatteen sisäistämistä, hengen palosta puhumattakaan. Tavoitteena on sen sijaan suuntautua tietoiseen, orientoituneeseen ja syvälliseen oppimiseen: opiskelun tulee pohjautua mielenkiintoon opittavan asian sisältöä ja käyttömahdollisuuksia kohtaan.

Minusta kirjan yhteiskunnallisia lähtökohtia valaisee tapa käyttää ristiriidan käsitettä: virheellistä on tekijän mukaan ajatella, että ristiriita olisi uhka, sen sijaan opiskelijoita tulee ohjata "tiedostamaan ristiriita tietojensa ja taitojensa sekä uuteen tehtävään liittyvien vaatimusten välillä" - sen vähän pohjalta, mitä minä Marxista tiedän, tämä tuntuisi jotenkin mallaavan dialektiikan ytimeen.

 1244651616_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Bloginpitäjän käyttämä, ristiriitaa ilmentävä tiedonhakutehtävä: selvitä mikä tämä on? 

Tuon ristiriidan käsitteen pohjalta tekisi mieleni lähteä kehittelemään vaikkapa sitä, miten me kirjastolaiset asennoidumme tietokantoihin ja miten puolestaan opiskelijat asennoituvat Googleen. Ja jo tässä vaiheessa huomataan, että asetelmahan ryökäle on kaksitahoinen: kummallakin näkökannalla on omat lähtökuoppansa, joista on lähdettävä toiseen puoleen kurottamaan. (Niin, kyllä minä tiedän, etteivät kirjastoammattilaiset Googlea vierasta, mutta sallikaa argumentin vuoksi lähteä tästä asetelmasta.)

Tässä voin esittää vain lähtökohdat (tilan vuoksi ja siksikin, etten itsekään vielä tiedä, mille kannalle debatti kääntyy). Näin se jotenkin menee (K = kirjaston edustaja, O = opiskelija).

K: pyrkii osoittamaan, että ammattikorkeakoulussa on korkeampitasoiset vaatimukset kirjallisten töiden lähteille kuin lukiossa ja että korkeatasoisempia lähteitä löytyy kirjaston hankkimista tietokannoista, joihin se käyttää paljon paljon vähiä rahojaan.

O: toteaa, että onpas "korkeatasoisiin lähteisiin" pääsy hankalaa ja apuneuvoksi kaupattu Nelli-portaali hankaloittaa sitä vielä lisää: "Katso! Minä löysin sen saman lähteen Googlesta nopeammin kuin sinä Nellistä!"

K: pyrkii osoittamaan kuinka tärkeää on erottaa korkeatasoiset lähteet roskasta, siis informaatiolukutaidon keskeinen osa. Tietokannoissa on korkeatasoisia lähteitä. Googlessakin on. Siellä on tietokantoja, mutta ne eivät ole kuitenkaan jne.

O: toteaa, että hakeminen tietokannoista on hankalaa jo pelkästään siksi, että pitää tietää mistä hakee. Googlessa tätä ongelmaa ei ole, kun siellä on kaikki samassa tietokannassa. Ensimmäinen hakusanakin osuu heti, ei tarvitse kokeilla niin monia. 110 000 lähdettä ja vielä oikeassa järjestyksessä.

K: osoittaa tarkoituksenmukaisin ja osuvin, opiskelijan tietotasoon ja koulutuksen vaiheeseen liittyvin, autenttisin esimerkein, kuinka tietokannat ovat sittenkin se parempi vaihtoehto. Ne edustavat tieteellistä ja systemaattisesti organisoitua sisältöä. (Paitsi ne mainospuffit ja draftiversiot siinä-ja-siinä tietokannassa.)

J (johtaja tulee): "Minä löysin projektiin hienon mode 2 -jutun Googlella. Ei tullut mieleenkään aukoa tietokantoja. Ne ovat niin hitaitakin. Eikö olekin hankala ja byrokraattinen tämä Nelli? Ei ollenkaan innovative business logic -sopiva."

K (poistuu vasemmalle). 

Esimerkin valossa minusta on selvää, että ristiriita on olemassa. Sen sijaan vielä ei ole selvää, miten sen pohjalta rakennetaan toimiva motivoituminen - orientoituminen - sisäistäminen - ulkoistaminen - arviointi - kontrolli -kokonaisuus, eli täydellinen oppimisprosessi. Täytyy jatkaa testaamista eli tenttiin lukemista. Luen painettua versiota. Se on jotenkin aidompi kuin nettiversio, josta vaalea puna on kansista kadonnut.

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.