Osallistuin kesällä 2007 ensimmäisen kerran kuumailmapallolennolle. Täytyy myöntää hyvin vaikuttavaksi elämykseksi. Tahtoo lisää samaa, kunhan sopiva tilaisuus ja seura järjestyy. Ammatillisesta vinkkelistä minuun teki vaikutuksen erilaisten osaamisten osuus lennon kokonaisuudessa. Tästä syystä valitsin lennon yhteydessä ottamiamme kuvia tämän merkintäsarjan kuvitukseksi.

 

Hanke tarvitsee motiiveja, tekijöitä, yhteistyötä ja sisältöä. Muuten infra jää tyhjäksi. Ilmaan nousu on tavoitteena, mutta vielä kaukana. (Kuva: Ritva Mononen 2007.)

Kuumailmapallon lennosta tiedetään ennalta lähtöpiste, mutta ei määränpäätä. Lentosuunnitelmassa voidaan siis kertoa lähtöpaikka, arvioitu lähtöaika ja suunniteltu lennon kesto. Lennon toteuttamiseen tarvitaan pilotti, maatuki, maksavat matkustajat sekä lennonjohto. Mielenkiintoista on havainnoida eri osallistujien rooleja, keskinäistä viestintää sekä käytössä olevia tiedonlajeja ja dokumentteja.

Kuvasta näkyy, että kaikkein keveimmin on pukeutunut keltapaitainen pilotti. Ennen lennon briiffausta ainakaan minulle ei ollut tullut mieleenikään ettei pallossa tuule. Tyypillinen ajatusvirhe maallikon ohjelmateoriassa. Vuodenajanmukainen vaatetus siis riittää. Lisäksi tarvitaan lakki hiusten suojaksi, koska gondolissa ollaan varsin lähellä todella tehokasta kaasupoltinta. (Yhdestä polttimesta irtoaa kolme megawattia tehoa. Kussakin pallossa niitä on kahdesta kuuteen kappaletta kaksinkertaisina järjestelminä. Vertailun vuoksi voi todeta, että kotilieden keittolevyn teho on pari kilowattia.) 

Briiffissä saimme hieman, mutta ei ollenkaan ähkyksi asti tällaisia pikkutietoja ja ohjeita. Kiinnostavaa oli havaita ammattimaisen joustava aikakäsitys. Suunnitelmaan mahtui hyvin (improvisoidun oloinen) kahville ja jäätelölle poikkeaminen ennen kuin lähtöpaikka valittiin ja auton nokka suunnattiin tiettyä aukiota kohti. Käsitin, että vielä ehdittäisiin varapaikallekin, jos tuulta olisi aiotulla lähtöpaikalla liikaa.

Tarkoituksenmukainen briiffaus ja tilanteenaikainen ohjeistaminen ovat tärkeitä myös hanketoiminnassa. Kokonaisuutta täydentää sellainen informaatio, joka sujuvoittaa hankkeen kulkua ja tekee osallistumisen motivoivaksi. Itse olen tykönäni joskus miettinyt minkä verran väistämätöntä hehkutusta kuuluu toimivaan hankkeen tietoympäristöön. Varoa täytyy sitä, ettei hehkutus ala tuntua tarpeettomalta, Kalle Päätalon sanassa katteettomalta läyryämiseltä, suorastaan epäkohtien tai esittäjän epävarmuuden peittelyltä.

Olen etsinyt sopivaa nurkkaa pureutua hankkeen tiedonmuodostukseen käsitteellisesti. Luulenpa päässeeni todellisen aarteen jäljille, kun löysin Pirkko Anttilan teoksen Realistinen evaluaatio ja tuloksellinen kehittämistyö (Akatiimi 2007). Olin kiinnittänyt jo aikaisemmin huomiota saman kirjoittajan teokseen Ilmaisu, teos, tekeminen ja tutkiva toiminta (2005) kun kerroin triangulaatiosta mielenterveystyön YAMK:n metodiopinnoissa. Totesin tuolloin, että siinäpä metodologiakirja, jota ei hevin hotkaista, mutta johon on syytä palata aina uudelleen.

Totean tässä vaiheessa, että täytyy syventyä abduktiopäättelyyn kunnolla. Se lienee hyvä ehdokas siltaamaan kuilua, joka on perinteisen tieteellisen päättelyn sekä kehittämistoiminnan dynamiikan ja sille ominaisten tiedonlajien välissä.  Tulee mieleen Aku Ankan taskukirjassa ollut tarina Pelle Pelottoman ja Taavi Ankan kilpailusta ilmapolkurin rakentamiseksi. Siinä taistelivat herkullisen stereotyyppisesti erilaiset tietokäsitykset ja ongelmanratkaisutavat. Nettilähde väitti, että kilpailun olisi lopulta voittanut Aku. Herran habituksen tuntien vaikea uskoa, mutta jos noin oli, niin siinähän on kaunis rakenne: Pelle edustaa käytännön tekijää, Taavi teoreetikkoa ja Aku onnistuu lopulta hyvän projektipäällikön tavoin yhdistämään nämä osaamiset. Sen muistan, että Pelle ja Taavi kiistelivät paradigmaattisesti siitä, tuleeko polkuriin keskiakseli vai ei.

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.