Jay David Bolterin Writing Space: The Computer, Hypertext and the History of Writing on minulle merkittävä kirja. Se ilmestyi samoihin aikoihin (1991), kun olin pääsemässä vauhtiin silloisen kirjastotieteen ja informatiikan opinnoissa, mutta avautui sisällöllisesti paremmin vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla tehdessäni analyysia hypertekstin kehityslinjoista. Kirjan toinen, web-aikaan jo kuuluva, laitos ilmestyi 2001. Jotenkin pidän enemmän vanhemmasta laitoksesta, se on tietynlaisessa idealismissaan "puhdashenkinen": taustalla oleva käsitteellinen ajattelu ei huku toteutusteknisiin yksityiskohtiin sekä webin valtavuuden ällistelyyn ja ylistelyyn.

2056710.jpg

Kirjan ydinajatus tiivistyy mielestäni hyvin alkupuolen luvun "Writing Places" esittämässä kirjoittamisen määritelmässä: With or without a computer, whenever we write, we write topically. We conceive our text as a set of verbal gestures, large and small. To write is to do things with topics - to add, delete and arrange them. (Bolter 1991, 16.) Amazonista käytettynä ostamani kappaleen marginaaliin on tälle kohtaa joku aikaisempi lukija kirjoittanut vinoittain mustekynällä: True?

Tuo kysymys ilmaisee suppeasti samantapaista huolta kuin kysymykset: Onko omenan lohkominen vai kiekoiksi leikkaaminen enemmän omenan luontoa? Mistä me tiedämme kumpi näistä geometrioista on oikea? Kysymys on näkökulmasta ja sen havaitseminen on ilahduttavaa: on olemassa taas yksi uusi näkökulma kirjoittamiseen. Se tarkastelee eri tavoin määrittyviä yksiköitä kuin vaikkapa ainekirjoituksen sääntöjen ja käytäntöjen kautta jäsentyvä kirjoittaminen, joka tuntee elementeikseen otsikon, päälauseen, sivulauseen ja kappaleen. Tiloissa ja tiloilla kirjoittaminen on toista todellisuutta. Se mahdollistaa ja tukee erilaisia prosesseja.

Topikaalisen kirjoittamisen (topical writing, to write topically) ajatus on nykyisissä tekstinkäsittelyohjelmissa ns. jäsentimen (outliner) takana. Jäsentimellä näkökulma tekstiin muutetaan tilapäisesti abstraktimmaksi piilottamalla teksti ja jättämällä näkyviin vain otsikot. Otsikoita tai kappaleita järjestelemällä voidaan koko tekstin rakenne tai jokin hankalasti rakentuva osa siitä ehkä saada elämään uudella tavalla.

Bolterin kirjan kirjoittamis- ja ilmestymisajankohtien todelllisuudessa elettiin nykyistä enemmän erillissovellusten aikaa: oli outliner-niminen ohjelmatyyppi eli rakennejäsentäjä ja erikseen varsinainen tekstinkäsittelyohjelma word processor tai editor, hieman samaan tapaan kuin vielä nykyisellään on käsitekarttaohjelmia, joilla ei pysty varsinaisesti kirjoittamaan. Tuossa vaiheessa kyse oli historiallisesti tekniikan ja kapasiteetin ohella myös siitä, että luovan kirjoittajan ja sihteeri-kopistin työvälineet olivat vasta lähestymässä toisiaan; tämä kehitys jatkuu edelleen. Outliner oli enemmän friikkien harrastus ja harvinaisuus, word processor suhteellisesti volyymituote.

Writing Spacen (s. 21-22) jäsennyksen mukaan kyse on askelista tekstin vapauttamiseksi: Tietokoneen [luoma] kirjoittamistila voi esittää mitä tahansa suhteita, jotka voidaan määritellä elementtien ja linkkien yhteispelinä. --- Tämä moninaisuus ja abstraktisuus tekee sähköisen kirjoitustilan joustavammaksi kuin sen edeltäjät. Historiallisesta katsauksesta välillä voimaa hakeva kehittely huipentuu hypertekstiin: Mutta vielä on askel otettavana tekstin vapauttamiseksi.--- Tiukan hierarkian sijasta käytössämme on polkuja, jotka kutovat tiensä tekstuaalisen tilan läpi. --- Jos kaikki tekstit ovat luontojaan verbaalisten elementtien verkkoja, tietokone on ensimmäinen mediumi, joka kykenee tallentamaan ja esittämään nämä verkot kirjoittajille ja lukijoille.

Kun alkaa miettiä sitä, miksi se teksti sitten pitää vapauttaa, ainakin minä - puuttuvine kirjallisuustieteen opintoineni - luistelen heikolle jäälle tylsillä hokkareilla. Jätän suosiolla hokkarit pois ja liukuilen vapaasti sinne tänne tavallisilla valistuneen maallikon läskipohjakengillä.

Tietääkseni kyse on siitä, että kirjallisuuden dynamiikan voimahahmo voi olla joko kirjoittaja, lukija tai teksti, mutta tunkiolle taitaa mahtua vain yksi kukko kerrallaan ja tämä on filosofis-yhteiskunnallinen kannanotto, paradigma. Tekijäkeskeisen ajattelun ongelmiin ovat kiinnittäneet huomiota mm. naistutkijat todetessaan, että auktoriteettina noteerattu Kirjoittaja on yleensä myös länsimainen mies, jolloin suurin osa todellisuutta jää huomaamatta ja noteeraamatta.

Mikko Hietaharju kirjoittaa tekijän tarkoituksesta Ricoeuriin nojaten väitöskirjassaan "Valokuvan voi repiä: valokuvan rakenne-elementit, käyttöympäristöt sekä valokuvatulkinnan syntyminen" (2006, s. 32) seuraavasti: "Tulkittavan tekstin semanttinen autonomia on seurausta tekijän intention ja tekstin merkityksen erottumisesta. Tässä erottuu tekijän tarkoitus tekstin tarkoituksesta. Teksti jää elämään itsenäisesti, ja ajan myötä tekstin tarkoitus alkaa merkitä enemmän kuin mitä tekijä tarkoitti luodessaan kommunikatiivisen tekstin." Maallikolle tulee mieleen sellainenkin kysymys, että missä tämä tekijän tarkoitus sitten ilmenee ellei jossain tekstissä, kun muistetaan, että mikä tahansa merkityksen kantaja voidaan käsittää tekstiksi.

Laura Lindstedt toteaa blogissaan marraskuussa 2007 otsikolla Strategista empatiaa: "Kirjallisuudentutkimus alkaa vihdoin nähdä lukevan ihmisen myös biologisena olentona, ei vain kirjallisuushistorian ja intertekstien varastona." Tulihan se ruumiillisuuskin sieltä.

Writing Space on sytyttävämpi kuin monet hypertekstiä esittelevät aikalaisteoksensa, etenkin teknis-normatiivisesti kirjoitetut oppaat, sellaiset kuin James Martinin Hyperdocuments and how to create them (1990).

Martin on ottanut tehtäväkseen nyhrätä kaiken muun ohella myös pilkkusääntöjen kanssa. Hän olettaa, että hänen tyyppilukijansa on jonkinlainen teknisesti koulutettu, mutta sivistymätön uuno, lähtökohdiltaan tekniikkaa lukuunottamatta melkoinen tabula rasa, joka lukee vain yhden kirjan. Siksi hänelle on tarjottava sekalainen kokoelma vinkkejä kaikista hypertekstin suunnittelua (ehkä) sivuavista disipliineistä, mutta normatiivisesti, problematisoimatta. Martinille Bolterin topikaalinen kirjoittaminen on teksti- ja grafiikkamoduulien suunnittelua eikä hän tunnusta velkaansa hypertekstin teoreetikoille vaan yrittää ottaa näiden ideat omiin nimiinsä jopa suoranaisin plagiaatein. Muutoin hän ammentaa mm. markkinointiviestinnän ja graafisen suunnittelun oppikirjoista.

Tähän yhteyteen en ota toista teknis-strukturaalista hypertekstioppaan tekijää, Robert E. Hornia. Hänen struktururoidun kirjoittamisen Information mapping -menetelmänsä ja sen hypertekstin suunnitteluun tarkoitettu sovellus ansaitsevat erillistä tarkastelua omassa tavassaan viritellä ja rakenteistaa tekstuaalista tilaa.  

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.