- Hei tuossa, hyvännäköinen niitty ja tie lähellä! Olemme lentomme loppuvaiheissa ja on aika laskeutua mahdollisimman sujuvasti. Maisemaan kuumailmapalloilija ei juuri voi vaikuttaa, vaan se on kuin aika konsanaan: tulee vääjäämättä eteen sellaisena kuin tulee. Alamme valmistautua henkisesti ja vähän fyysisestikin otteita hakien alastuloon. Se lähestyy kuin projektin deadline. Onneksi kori on tukeva ja reunat hyvin topatut sekä pilotilla pitkä kokemus.

Täytyy myöntää, että pulssi nousee samaan tapaan kuin lähdössä. Omakohtaisesti voi todeta, että pulssini seuraa Oulun yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksella tehtyjen laskuvarjohyppykokeiden kaavaa: sykepiikit ovat alussa, irtautumishetkellä (siis meillä pallon noustessa maasta) sekä maahan tultaessa.

Pilotti äsähtää. "Niitty" ei olekaan niitty, vaan lähempää katsoen ihan selvää suota. - Tuonne ei mennä, sano pohjalainen putkaa. Onneksi kaasua riittää säiliöissä ja polttimissa tehoa. Kohinan säestämä poltto ja olemme taas irti maaemon rinnoilta. Irtiotto käy pienestä viihdenumerosta. Tekiköhän pilotti-mokoma tuon tahallaan? Sai aikaan oppimiskokemuksen.

Projektipäälliköltä vaaditaan nopeaa päätöksentekokykyä ja rohkeutta tarvittaessa pistää jo kerran tehty suunnitelma tilanteen mukaan uusiksi. Anniina Tuominen ja muut kirjoittavat Projektituotteistajan oppaassa (Työministeriö ja NetEffect 2005, s. 29), että organisaatioihin kuuluu luonnostaan puolustuksellisuus. Projekteissa se pitää pystyä kääntämään informoituja vaihtoehtoja, luotettavaa tietoa ja ennakkoluulottomuutta sisältäväksi asenteeksi, joustaviksi ajattelu- ja toimintatavoiksi.

Pilotti lukee tarvittaessa muutamaa mittariaan ja ennen kaikkea pitää silmällä maaston ominaisuuksia sekä kuuntelee samalla lennonjohtoa, mutta ei ala sen kanssa kuitenkaan säistä keskustelemaan tai päätöksentekoon apua hakemaan.

Olen yrittänyt houkutella ex-työkavereita, että perustetaanpa tilapäisorganisaatio, tilataan lento ja koetaan uutta yhdessä. Vaan ei. Huonosti ottaa tuulta tämä ehdotus. Pitäisikö muistuttaa sampanjasta jos huimat näkymät eivät riitä? Arkajalkojahan kirjastolaiset eivät ole. Siitä asia ei ole kiinni.

Olemme maassa, tulimme ilman tömähdystä, melkein lipumalla. Olemme siinä vaiheessa, jolloin projektin energia on valtaosin käytetty. On jo ilta ja hämärtyy. Tärkeitä vaiheita on silti vielä edessä. Me matkustajat nousemme pois korista, mutta pilotti jää sinne vielä. Alamme yhdessä saatella palloa tien varteen: Peter säätelee hienovaraisin liikkein poltinta ja antaa ohjeita. Me paimennamme isoa kulkuneuvoamme maajalasta käsin.

Lento alkaa suunnittelulla, rahoitus on turvattu jo aiemmin, sitten välineet laitetaan kuntoon ja seuraa varsinainen lento. Lopuksi saattelemme pallon tarkoituksenmukaiseen paikkaan ja siellä puramme sen lentokunnosta ja saatamme kuljetuskuntoon. Pallosta otetaan loput ilmat pihalle ja kas vain: se mahtuu kuin mahtuukin takaisin säkkiinsä. Me matkustajat emme toivottavasti mahdu: kokemus on kasvattanut meitä.

Projektien loppuosaa värittää raportointi ja arviointi. Olen Pirjo Lambertin kanssa yhtä mieltä siitä, että on erinomaisen järkevää suunnitella hankkeessa tapahtuva kirjoittaminen ennalta, mutta joustavasti ja toteuttaa sitä - pelkän loppuraportin sijaan - pitkin matkaa ja eri foorumeilla. Näin tiedontuottaminen kulkee ikään kuin yhtenä ulottuvuutena kokonaisuudessa eikä jää möykyksi loppuun. Samalla kyse ei olekaan muodollisesta raportoinnista vaan kokemusten kirjaamisesta, arvioinnista ja esittämisestä: asioihin vaikuttamisen ja organisaation oppimisen yhdestä muodosta.

Hankkeiden tiedonmuodostus -sarja päättyy. Kuten hyvin organisoidut projektit, myös pallolentomme päättyy sampanjapiknikkiin.

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.