Jotkut kirjailijat kuvaavat työskentelyotettaan sanomalla, että saattavat itsensä tietoisesti pulaan, kirjoittavat itsensä nurkkaan ja hankkiutuvat sitten ulos sieltä. Lienee niin, että teen heti kirjoitustauolta palattuani täyttä päätä juuri sitä. Mitä muuta "täydellinen oppimisprosessi" voisi olla kuin itsensä nurkkaan ajamista?

Bloggaajakollega Päivi Hollanti (Screencastit asiakaspalvelussa 5.8.) nimenomaan muistuttaa, että kannattaa varoa "kirjastolaisille tyypillistä täydellisyyden tavoittelua".

Täydellinen oppimisprosessi on varhaisengeströmiläinen termi, jolla Yrjö E. kuvaa tietynlaista tutkivan oppimisen mallia. Termissä itsessään kuulee kaikuja sellaisesta retoriikasta, jolla jo etukäteen varmistetaan, että kilpailevan mallin esittäjä joutuu lujille - kuinka voi panna täydellisestä paremmaksi? Merkitys on kuitenkin lähinnä complete, ei perfect: luonnehdinnalla kuvataan sitä, että prosessi on mahdollisimman eheä ja eri osiltaan perusteellisesti mietitty.

Edustamansa realismin, melkeinpä naturalismin, hengessä Päivi jatkaa: Pääasia on, että haluttu viesti välittyy selkeästi. --- Suurin osa selityksistäsi menee joka tapauksessa ohi. (Mihin niitä selityksiä tarvitaan jos ne menevät ohi? Puhuminen hopeaa, vaikeneminen...)

Engeström (Perustietoa opetuksesta 1982, 45 ja eri kohdin) vaatii, että opetustilanteessa on saatava aikaan "tietoinen sisällöllinen mielenkiinto opittavaa asiaa kohtaan". Tämä tapahtuu herättämällä oppijassa ristiriita hänen nykyisen käsityksensä ja opittavan uuden jäsennyksen välillä.

(Ääni takaa: Hei haloo, ei tähän ole aikaa, meillä on 20 minuuttia tälle ryhmälle ja viisi on jo mennyt. Olen argumentin vuoksi päättänyt tarkastella tietokantojen opetuksen haastetta tästä näkökulmasta. Sitä paitsi tuo huomautus liittyy opetuksen suunnitteluun, ei sisältöihin.)

Opiskelijan aikaisempi käsitys tiedonhausta on pelkistettävissä suunnilleen näin (korjatkaa, jos olen väärässä):

1. Tieto on netissä (ja sitten on tietty kirjat, mutta...).

2. Tieto netistä löytyy Googlella.

3. Minä osaan kuukkeloida.

Tietokannoille ei yksinkertaisesti ole tässä käsityksessä tilaa. Jos aiotaan esittää kilpaileva malli ja vieläpä saada opiskelija tarkistamaan käsitystään, on löydettävä vastaus kysymykseen: "Mikä on tietokantojen merkitys ammattikorkeakoulussa opiskelulle ja valmistumisen jälkeiselle elämälle näiden opiskelijoiden kannalta?"

1250058133_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuva: Eräs hakutulos Googlen kuvahausta termillä "Nursing database". Lähde: Lewis-Clark State College, http://www.lcsc.edu/library/ILI/Classes/j0174992.jpg Käyttöoikeus: sitaattioikeus.

Kysymys ja sen vastaus on konkretisoitava ristiriidaksi, jonka vaatiman ajattelutavan muutoksen opiskelija itse oivaltaa ja ohjatusti toteuttaa.

Yritetäänpäs sitten luoda ristiriitaa.

Ensimmäinen mieleen tuleva peruste on, että tietokantojen käyttöä opetetaan, koska opettajat vaativat sitä. Tämä motiivi on toki olemassa, mutta ei sovellu: se ei synnytä sisällöllistä motivaatiota vaan ulkoisen pakon. 

Seuraava yritys: Opiskelijan lähtökohdat 1 ja 2 ovat virheellisiä - opiskelussa käytettävä, kirjallisiin töihin soveltuva tieto ei löydy avoimesta netistä eikä Googlella. Olen aiemmin todennut (Vaaleanpunaista opetusoppia virkamiehille), että ei ole kovinkaan helppoa osoittaa pelkästään kirjaston voimin, että systemaattinen tietokantojen käyttö olisi jotenkin nopeaa, ah niin nopeaa, googlausta hyödyllisempää. Tarvitaan yhteistyötä opettajien kanssa mm. siinä, mihin sisältöihin esimerkit kannattaa kulloinkin sitoa.

Ristiriidan virittäminen tuntuisi siis liittyvän ainakin tiedon laatuun ja siihen väitteeseen, että laatu on tietokantojen kautta saatavassa materiaalissa taatumpaa. Siis informaatiolukutaitoa käytännössä, ei juhlapuheissa.

Mutta entäs sitten ammattikorkeakoulun jälkeinen elämä? Mitä me kirjastolaiset - tai opettajat - tiedämme ammatillisen tiedonhankinnan käytännöistä ja arvoista? Itselleni eräs väylä päivittää käsitystäni on ollut keskustelu YAMK-tutkintoa suorittavien, siis jo tiettyyn tasoon saakka valmiiden ammattilaisten kanssa. (Toinen väylä on yhteinen kirjoittaminen, mutta se on oman messunsa arvoista.)

Olen törmännyt mm. sellaiseen viestiin, että osa sairaanhoitajista ei juuri lue ammatillisia julkaisuja, koska he "ovat jo oppineet" koulussa kaiken tarvitsemansa "teorian" ja "käytäntöä" ei löydy varsinkaan tieteellisemmistä lehdistä. Tämä tuskin on kattava tilannekuva, mutta jo sen nouseminen esiin esimiesten jatko-opinnoissa on oireellista.

Tämän tarkastelun kannalta on hyödyllistä kysyä, mitä roolia tietokannoilla voi olla valmistumisen jälkeen, jos julkaisuillakaan ei ole. Tarkoittaako tämä sitä, että tietokannat ovat opiskelun aikana esiintyvä välivaihe tai suorastaan "häiriö" vakiintuneessa tiedonhankintakäyttäytymisessä? Voidaanko ja onko tiedonhankintakäyttäytymistä syytä yrittää muuttaa tietokantojen suuntaan?

Tekee mieli miettiä sitä, että josko tiedonhankinnan opetuksessa pitäisikin keskittyä aiheen analyysiin ja hakulogiikkaan eikä niinkään tietokantojen opiskelemiseen. Ja mikä merkitys on Nellillä - miten se voisi esiintyä ammatillisessa tiedonhankintatodellisuudessa?

Alkaa tuntua siltä, että ristiriita ei ehkä olekaan opiskelijoiden vaan kirjaston tiedonhankintakäsityksessä.

Creative Commons License
Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.