Volter Kilven Alastalon salissa on kirvoittanut analyyseja väitöskirjaksi asti (ainakin Pirjo Lyytikäinen: Mielen meri, elämän pidot : Volter Kilven Alastalon salissa, Helsingin yliopisto 1992 sekä Lea Rojola: Varmuuden vuoksi : modernin representaatio Volter Kilven Saaristosarjassa, Turun yliopisto 1995. Jälkimmäinen käsittelee myös teoksia "Pitäjän pienempiä" ja "Kirkolle".) Tavallisia lukijoita "Alastalo" jakaa esimerkiksi: ei-koskeneisiin, aloittaneisiin-mutta-ei-lopettaneisiin sekä yhä-uudelleen-palaajiin. Oikein friikit kantavat mustaa paitaa, jonka selässä lukee ylväästi: Olen lukenut Alastalon salissa.

Alastalon salissa sopii (totuttelun jälkeen) hienosti matkalukemiseksi saaristoon. Ulommas salista ja talonpoikien kanssa merelle taas pääsee erinomaisesti vaikkapa Ulla-Lena Lundbergin Leon mukana. Kummasti alkaa nähdä asioita toisin saaristokierroksella pyörän selässä tai kapteenintalon saliin astuttaessa. 

Alastalon salissa -romaanin kansi. (Lähde: Kiiltomato.net, sitaattioikeus)

Oma näkökulmani tässä kirjoituksessa on väite, että Alastalon salissa tekee lukijalle jotain erityistä. Se on myös eräs syy, miksi jotkut eivät sitä tahdo kyetä lukemaan. Väitän, että kirja ottaa mittaa nykyihmisen psyko-fysiologisesta säätelystä, tarkemmin sanottuna ihmisen ja hänen ympäristönsä rytmin ja tempon yhteensovittamisesta. Jos on olemassa musiikin tempomerkintä polveileva largo, niin sellaisen voisi merkitä Alastalon salin lukuohjeeksi. Itse otin ennakkomaineen vuoksi kirjan ensimmäisen kerran käteeni pari vuotta sitten kesälomalla. Nyt käytän hyväkseni flunssasta toipumista tai oikeastaan edistän sitä.

Alastalon salissa nimittäin vaatii aikaa. Kyse ei ole niinkään sivumäärästä (405 sivua Otavan julkaiseman Saaristosarjan osana, sisältäen myös Kirkkomaan). Oman hyllyni kaunokirjallinen paksukainen on Larry Collinsin ja Dominique Lapierren Viides ratsastaja, 573 sivua. Näistä kahdesta Alastalon salin lukemiseen voi varata huomattavasti enemmän aikaa. Hyllyjeni tietokirjapuolen isopaksu, David Kahnin The Codebreakers (1181 sivua) on sitten aivan oma lajinsa ja lukunsa.

Kokemukseni on, että ensimmäiset parikymmentä sivua Alastalon salia hyvinkin menee tekstin rytmiin mukautumiseen. Lukijan on opittava hyväksymään, että mitään ei sanota suoraan, vaan siihen tehdään aina erilaisia kaarroksia, varauksia ja kertauksia. Melkein parempi olisi, ettei ennalta tietäisi kirjan kertovan laivanvarustamiskokouksesta, mutta tätä tietoa kirjaan tarttuva on tuskin kyennyt välttämään.

Kirja opettaa lukijansa hengittämään uudella rytmillä. Ja jos tuon luonnehdinnan sanoo julki tietynlaisessa seurassa, huomaa jaon niihin ihmisiin, jotka ymmärtävät metaforia ja niihin, jotka puolestaan niinkään eivät.

Alastalon salissa ei ole tylsä. Sen kieli on äärimmäisen kaunista ja rikasta ja henkilöt käydään läpi suurennuslasilla. Lisäksi siitä tavoittaa tekijän tarkoituksen (näin blogissa uskallan tätä väittää, sanottakoon tekijän tarkoituksesta akateemisesti mitä sanotaankin) näyttää, että Kustavin rantaviiva on äärettömän pitkä tai iskelmäkielellä sanottuna: niin suuri ihmissydän on, niin avara ja pohjaton... Volter Kilpi ei luultavasti tuntenut fraktaaleja, mutta ainakin hän onnistui näyttämään, miten näennäisen vähäpätöisestä aiheesta - parkkilaivayhtiön perustamiskokouksesta - saadaan halutun monipolvinen kuvaus saariston elämästä, ennen kaikkea saaristolaisten välisistä suhteista ja niiden jännitteistä. Alastalon salissa on todella syventävää ja syventyvää, ihmisluontoja taitavasti luotaavaa tekstiä.

Kilpi tyylittelee monipolvisella ilmaisulla ja henkilöiden tajunnanvirran näyttämisellä; suurin osa siitä, mitä kirjassa "tapahtuu", tapahtuu oikeastaan henkilöiden tulkintoina ja ennakointeina toisistaan. Niinpä tarinan keskeiset kiistakumppanit Herman Mattsson eli Alastalo ja Peter Pihlman, talonsa mukaan Pukkila, ottavat hengessä mittaa toisistaan täyttä päätä jo siinä vaiheessa, kun Pukkila on vasta astumassa sisään Alastaloon. Tulevaa ennakoiden Alastalo muistuttaa jo eteisessä verhotusti Pukkilaa tämän heikoista kohdista. Välillä samaan riittää tietyn laivan tai karin nimeltä mainitseminen sivulauseessa.

Pukkila puolestaan suipistelee vastauksessaan ja säästää ruutia salin puolelle - "porstuassakos hän räiskäyttäisi tyhjille seinille sen, mikä vasta salissa kärventäisi Alastalon leukakarvoja" - sekä harmittelee pitkän päättelyketjunsa pisteeksi nähtyään Karjamaan Eenokin istumassa salissa: "Minä, saakeli, olen Eenokin tänne taluttanut, minä itse kielelläni!"

Alastalon ja Pukkilan keskinäinen vääntö on ykkösen ja kakkosen, esikuvan ja jäljittelijän, Coken ja Pepsin, kamppailua. Niinpä Pukkila on ajatuksissaan prikin kannalla, kun Alastalo on jo parkkilaivassa menossa; samoin on ollut heidän koko meriuransa ajan. Heikkoa itsetuntoaan Pukkila kasaa sisäisellä ja väliin julkipuhutullakin uholla, joka saa hänet tuntumaan hieman tyhmänpuoleiselta: Pukkila mittaa myöhemmin ja tietää venyttää enemmän! 

Härkäniemi analysoi näiden kahden suhdetta ja vertaa heitä itseensä: "Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta." Tämä pohdinta sisältyy piipunvalintaan, yhteen teoksen tunnetuimmista kohdista.

Samalla tapaa kukin kirjassa äänen saavista henkilöistä käy läpi omaa suhdeverkostoaan ja osuuttaan yhteisössä käsillä olevaan parkkihankkeeseen nähden. Esimerkistä käy kohtaus, jossa Pukkila päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan (viidestoista luku). Kohtausta ei kannata yrittää referoida...

Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) Kilpi loihtii yhteen virkkeeseen kokonaisen maailmankuvan:

"Eenokki hoitaa autuutensa asiat säntilleen ja kruununmaksut säntilleen, peltonsa säntilleen ja saamisensa säntilleen, hänellä on talo ja vuoden almanakka, raamattu ja sielun kipenä syntisessä ruumiissa, talon asiat tapahtuvat almanakan jälkeen: Ristinpäivänä toukotöihin, karja laitumelle Urpona, kuhilaat pellolle viikkoa jälkeen Jaakon ja jyvän siemen vakoon Perttelinä; sielun asiat raamatun mukaan: papeille palkkansa voinaulalleen ja jyväkapalleen ja munatiulleen kantopäivänä ja synnit nieltävä leipänä ja virutettava viinillä säällisinä liinapäivinä, mutta muuten ovat maailman asiat lopussa Karjamaan raja-aidan takana ja taivaan asiat siinä paikassa, jossa piipun pesästä juokseva savun koukero katoaa silmän näkyvistä ilmaan."

Alastalon salissa on, paitsi lukukokemus ja näyte tietynlaisesta tyylilajista, myös ajankuva ja osoitus aihepiirin sisäistyneestä tuntemuksesta. Siinä sivutaan uskottavasti talonpoikaispurjehduksen monia keskeisiä näkökulmia: laivayhtiön olemusta avoimena yhtiönä, alusten ja niiden lastien ristiinomistusta, laivojen varustamista, purjehduksilta saatuja vaikutteita ja purjehduskauden tilinpäätöstä pitoineen (luvuissa 15-21 eri kohdin). Volter Kilpi kasvoi keskellä talonpoikaispurjehduksen perinnettä. Kirjan henkilöistä Alastalolla, Härkäniemellä, Karjamaan Eenokilla ja Langholmalla - eli tarinan enimmäkseen positiivisilla hahmoilla - on esikuvat Kilven omassa suvussa (ks. esim. Vakkasuomalaisia purjealuksia ja laivanvarustajia: Alastalon salissa).

Olen itsekin ollut mukana "laivanvarustamiskokouksissa", nimittäin hinaaja M/S Alpon Oulu - Normandia -matkan varusteluissa talvella ja keväällä 2003-2004, mutta se on toinen tarina ja oman merkintänsä aihe. Mutkikkuudessa se ei  Alastalon salista jää, vaikka ei saakaan yhtä taitavaa kuvausta.

Vuodatus.net-blogipaikassa on muuten Alastalon lasisali -niminen blogi. Aivan loistavia valokuvia löytyy sieltä.

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.