Tiedekäsityksessään ammattikorkeakoulu heiluttaa mielellään pragmatismin lippua: tärkeintä ovat käyttökelpoiset tulokset eivätkä niihin päätymisen yksityiskohdat ja rajoitukset. Opettajien toimintamalleissa vaikuttaa amma­tillis­ten ja tieteellisten perinteiden rinnalla hankeläh­töinen tapa toimia tilaajien ehdoilla.

Ammattikorkeakoulun opinnäytteet ja hankkeet eivät ole tiedettä, vaikka soveltavatkin tutkimuksen menetelmiä ja tuloksia. Tietoa käytetään teorian ja käytännön rajapinnassa ja käyttöä varjostaa halu näyttäytyä ulospäin mahdollisimman edullisessa valossa. Tämä on omiaan tukahduttamaan kriittiset äänenpainot.

Ammattikorkeakoulun alkuvaiheisiin liittyi pedagogista uskoa ja vahvoja kehitysponnistuksia. Nyttemmin yksiköitä on yhdistelty ja toiminta saanut yritysmäisempiä painotuksia. Ammattikorkeakoulujen opinnäytetöiden tiedonkäyttöä tarkastelevan väitöstutkimukseni taustatyössä kohtaamani opettaja sanoi suoraan, ettei opinnäytetyön prosessi kiinnosta häntä, hän vain arvioi tulokset. Toinen opettaja kertoi silmät kyynelissä, että hänen on vastattava kysymyksiin yölläkin, koska budjetoitu ohjausaika ei riitä.

Ammattikorkeakoulujen on otettava aktiiviseen tarkasteluun tietokäsityksensä ja ‑ympäristönsä osana itsenäistä rooliaan Suomen koulutusjärjestelmässä. Mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti?

Ammattikorkeakoulussa kohtaavat useat tiedonlajit kuten faktatieto, henkilökohtainen ja käytäntöihin upotettu hiljainen tieto, massiivinen big data sekä vaikuttamisessa hyödyllinen tarinatieto. Internet on monille opiskelijoille kirjaston tietokantoja helpommaksi koettu keino tyydyttää tiedontarpeitaan sekalaisista lähteistä. Tekoälyn vaikutuksia ammattikorkeakouluihin ei ole näkyvästi tarkasteltu, mutta on ehdotettu hankittavaksi teknistä kapasiteettia.

Ammattilaisuuteen kuuluu alasta riippumatta eri tiedonlajien ymmärryksen ohella eettisyys tiedon hankinnassa ja käytössä. Näiden edistäminen informaatiolukutaitona ei ole onnistunut, koska tiedon arviointia on vaikea opettaa erillisenä asiana. Tietokäsitykset onkin nähtävä ammattikorkeakoulun koulutusalojen, kumppanien, IT:n ja kirjaston yhteisenä kehityskohteena, jota on pidettävä jatkuvasti esillä.

Edellä mainituista aineksista määrätietoisesti kehittämällä ja erityisasiantuntemusta hyödyntämällä käsitykset tiedon ominaisuuksista ja laadusta saadaan selkeämmin näkyviin, vahvistamaan valmistuvien ammattilaisuutta ja tukemaan ammattikorkeakoulun toimintaa eri sidosryhmien kannalta.

Tuhatjalkainen. Lähde: Wikimedia Commons. Tekijä: Atul612. Käyttöoikeus Creative Commons Attribution-Share Alike 4.0 International license.

Erityisen hämmentynyt olen kysymyksestä Millainen media sinä olet?  Vastaavankaltaista tematiikkaa viljelee John Sobol (2015) teoksessa You are your media.  Kysymys ei olisi yhtä hämmentävä, jos se esitettäisiin muodossa: Oletko Sinä media? Tällöin voisin empimättä ja käsi sydämellä vastata: En. En ole objekti. Ehkä kysymystä on parasta lähestyä analogioiden kautta.

Tracy Kidder kuvaili uuden tietokonemallin suunnittelua vivahteikkaasti vuonna 1984 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Koneen henki. Esimies luonnehti koneen toimintaperiaatteet hahmotellutta suunnittelijaa eli järjestelmäarkkitehtia sanomalla:"Kaveri on elävä tietokonealan sanakirja ja tietosanakirja." Ilmaisun on luonnollisesti tarkoitus kertoa, että kyseinen henkilö hallitsee alansa laajalti ja syvällisesti sekä kykenee vieläpä pitämään osaamisensa hyvässä järjestyksessä, vastakohtanaan toinen henkilö, jonka mieli on vain yhden pinon syvyinen. (Kidder 1984, 57, 37-38.) 

Sävy on aivan toinen silloin, kun blogistia lähdetään haastamaan kysymyksellä "millainen media sinä olet?" Kysymyksen arvolataukset ja konnotaatiot paljastuvat, jos se muunnetaan kirjastonhoitajalle tai informaatikolle esitettäväksi kysymykseksi: "millainen kirjasto sinä olet?"

Vesa Suominen ottaa Pienessä kirjastofilosofiassaan (2001, 68) esille mahdollisuuden tulkita kirjastonhoitajaa sellaisen kulttuurin kautta, jota hänen kirjastonsa sisältö ilmentää. Kirjastonhoitaja ei kuitenkaan ole media jotakin käyttäjää tai käyttäjäryhmää varten; tällainen ajattelu olisi Suomisen syvästi kavahtamaa userismia. Sen sijaan kirjastonhoitajuus asettuu praktisen, poliittisen ja teknisen ulottuvuuden muodostamaan kolmioon.

Kriittisenä ja tunnustuksellisena kirjastonhoitajuus tunnistaa ja kritisoi vallan rakenteita. Teknisen ja poliittisen varaan rakentuvana institutionaalisena kirjastonhoitajuutena se myöntää vallan merkityksen esimerkiksi resurssien turvaajana. Kielellisen ja semioottisen osaamisen varaan syntyy se asiantuntemus, jota kirjastonhoitaja tai informaatikko tarvitsee sen tietämiseksi mistä on puhe ja miten ilmaistaan niitä erityisiä seikkoja joita tarvitaan. (Suominen 2001, 30-32, 56.)

Näiden kulttuuristen juuriensa tukemana kirjastolainen ottaa vastaan apua tarvitsevan asiakkaansa, mutta kykenee myös itse, minuuttaan ja kasvojaan menettämättä, nojaamaan tarpeen tullen asiakkaan tai ulkopuolisen asiantuntijan osaamiseen. Kirjastolainen ei ole media eikä kirjasto, mutta kenties hän omalta osaltaan on kulttuuri, yhtä kotonaan hyllyjen välissä tai tietokannoissa kuin avoimen netin blogistinakin.

Kirjallisuutta

• Kidder, Tracy 1984. Koneen henki. Kirjayhtymä. (Alkuteos: The Soul of a New Machine 1981)
• Sobol, John 2015.You Are Your Media. Flying Wolf Media.
• Suominen, Vesa 2001. Pieni kirjastofilosofia: kirjastonhoitajuuden käsite sekä ammatillinen, opillinen ja poliittiskulttuurinen käytäntö. Finnish Information Studies 16. Tampereen yliopisto, Informaatiotutkimuksen laitos, Åbo Akademi, Institutionen för informationsförvaltning, Oulun yliopisto, Informaatiotutkimuksen laitos.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Tutkimus on ensisijaisesti aineistolähtöinen (vastakohtana sellaiselle teorialähtöisyydelle, jossa aiemman tutkimuksen pohjalta muodostetaan hypoteesit, joita aineistolla testataan). Omassa sovelluksessani aineistolähtöisyys tarkoittaa, että olen vähitellen, muotoutuvan työteoriani ohjaamana, poiminut Theseus-tietokannasta opinnäytetöitä sekä ammatillisessa opettajankoulutuksessa tehtyjä vastaavia oppimistehtäviä ja rakentanut niitä yksityiskohtaisesti analysoimalla tiedonkäytön ilmiöitä paikantavan välineen, tiedonkäytön tasomallin.

Ei tyhjä pää vaan avoin mieli

Esimerkiksi Ian Deyn (1993, 229) esittämänä löytyy aineistolähtöisen lähestymistavan, grounded theoryn (GT), eräänlainen slogan: "ei tyhjä pää, vaan avoin mieli". Sillä viitataan ajatukseen, että laadullisia lähestymistapoja käyttävä tutkija ei voi, vaikka häntä "oikean tieteen" eli luonnontieteellisen tutkimusideaalin nimissä sellaiseen ehkä patistellaankin, ajatella olevansa aineistoaan tarkasteleva ulkopuolinen instrumentti, joka ei tuo kohteeseen mitään itsestään. Tutkimusaineistoa valitsevat, jäsentävät ja tulkitsevat perusteet ovat aina lähtöisin jostakin ja tämä pätee kaikkeen tutkimukseen. Eroa on vain siinä, uskalletaanko lähtökohdat myöntää ja osataanko niitä arvioida.

Se, että tutkijan "mieli on avoin" tarkoittaa, ettei varsinkaan tutkimuksen alussa lyödä lukkoon odotuksia siitä, mitä on tulossa ja mitä sopii nähdä. Ettei "pää ole tyhjä" puolestaan tarkoittaa, että myös kirjallisuuden käyttämiselle on laadullisessa tutkimuksessa oma aikansa: tutkimuksessa kyse ei ole kuvailusta vaan käsitteellistämisestä.

Vaikutusvaltaiset grounded theory -kehittäjät Barney Glaser ja Anselm Strauss antoivat tiukkojakin suosituksia lähteiden varovaisesta käytöstä varmistaakseen, että nuoremmat tutkijat oppivat tekemään eroa GT:n ja tiukasti teoriaohjatun tutkimusotteen välillä. Itseäni on puhutellut klassinen esimerkki: kuka tietää enemmän ja henkilökohtaisemmin lähestyvän kuoleman kokemisesta kuin lähellä kuolemaa oleva potilas? Kuunnellaan häntä eikä tarjoilla hänelle oppineita teorioita arvioitaviksi. Kuuntelemisen jälkeen on aineiston analyysin vuoro.

Miten käyttöteorioita tuetaan?

Ammattikorkeakoulun opinnäytetyön kaltaisesta tuotoksesta ei kannata lähteä etsimään kovin edistyneitä näytteitä julkiteoreettisesti perustelluista ratkaisuista. Sen sijaan kannattaa yrittää nähdä, millaisia omia malleja eli käyttöteorioita opiskelijat ovat kehittäneet selvitäkseen kohtaamistaan ongelmista ja miettiä erilaisia tukemisen tapoja.

Yleisesti hyväksyttyä näyttää olevan esimerkiksi käyttää opinnäytetyön "teoriana"  Johari-ikkunan tai SWOT-ruudukon kaltaisia ongelmanratkaisuvälineitä  (ks. näistä esim. Krogerus & Tschäppeler 2012), jopa ilman lähteitä. Vielä vaikeampaan paikkaan joutuvat ne opiskelijat, joiden työn kokonaisuudesta jostain syystä katoaa suunniteltu sovellus ja "käytännölliseksi" aiottu työ joudutaan vauhdissa muuttamaan "teoreettiseksi". Opettajien ja kirjaston yhteistyöllä olisi enemmän annettavaa opiskelijan tukemiseksi tällaisissa tilanteissa kuin kummallakaan erikseen. Tämä kuitenkin edellyttää, että kirjastoon liitetty ahdas tiedonjärjestäjän rooli hylätään ja otetaan osaaminen käyttöön kokonaisuudessaan, luovutaan puuttumattomuuden periaatteesta (Kämäräinen & Saarti 2014).

Ammattikorkeakoulun tietokäsityksissä on tekemistä

Opinnäytetyöt eivät suinkaan olleet ainoita yllätyksellisiä aineistoja. Välillä luin tukka pystyssä eräitä opinnäytetyöoppaita ja esimerkiksi Opinnäytetyön laadun tekijät ammattikorkeakoulussa -suositusta (2006). Ammattikorkeakoulussa hämmästyttää sen haluttomuus (ehkä tosiaan pikemminkin haluttomuus kuin kyvyttömyys) tuoda esiin toimintansa perustana olevia käsityksiä tiedosta ja niihin liittyviä arvoja. Instituutio näyttää julkisesti pikemminkin yrityskasvojaan kuin kasvattajan ilmeitään. Höttöinen markkinointipuhe on syrjäyttänyt valistuksellisuuden, johon saattaisi livahtaa imagolle mukamas haitallista kriittisyyttä. Opinnäytetöiden analyysiin käyttämiäni käsitevälineitä on mahdolllista soveltaa myös ammattikorkeakoulun toiminnan tiedollisten perusteiden tutkimiseen.

Kirjallisuutta

• Dey, Ian 1993. Qualitative Data Analysis: A User-Friendly Guide For Social Scientists. London & New York: Routledge.
• Krogerus, Mikael & Tschäppeler, Roman 2012. The decision book: fifty models for strategic thinking. London, Profile Books. (Suomeksi nimellä Pieni suuri päätösten kirja : 50 toimivinta ratkaisumallia)
• Kämäräinen Juha & Saarti Jarmo (2014) Library professionals' and partners' implicit principle of non-interference and writing-related interventions. QQML e-journal (4): 899-908. http://www.qqml.net/papers/December_2014_Issue/3411QQML_Journal_2014_KamarainenandSaarti_Dec_899-908.pdf
• Opinnäytetyön laadun tekijät ammattikorkeakoulussa: suosituksia opinnäytetyötä ohjaaville. (2006) [Oulu, Helsinki], [Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Opetusministeriö].

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

En olisi informaatikko, ellen asettaisi kysymystä: missä tällainen esittely on tehty aikaisemmin? Kehittelen tätä merkintää vaiheittain siten, että muotoilen työhypoteeseja siitä, millaisia kriteereitä esittelylle tai siinä hyödylliselle lähteelle on asetettava ja testaan niitä tiedonhakujen avulla. Optimistinen lähtökohta on, että tällainen esittely on olemassa, löydettävissä ja käytettävissä; pessimistit taas ovat kertoneet, ettei suomalainen ammattikorkeakoulu kykene sellaiseen tai tarve moiseen ei ole tullut kenellekään pieneen mieleenkään. Tutkitaanpa asiaa avoimin mielin.

Hasselpähkinä, varsin pähkinämäinen pähkinä. Tekijä: Andrzej Burak. Lähde: Wikimedia Commons. Käyttöoikeus: Public domain.

Tavoitteena olevan esittelyn tulisi täyttää ainakin seuraavat vaatimukset:

1. Esittelyn kohteena on suomalainen ammattikorkeakoulujärjestelmä.
2. Esittelyn kieli on englanti.
3. Tyylilaji on pikemminkin erittelevä kuin markkinoiva.
4. Esittely on julkaistu pysyvässä muodossa, ei siis esimerkiksi itsenäisenä www-sivuna tai blogimerkintänä, joka voi kadota varoituksetta jäljettömiin.
5. Esittely on julkaistu foorumilla, jossa se tavoittaa esimerkiksi koulutusjärjestelmiä tarkastelevia tutkijoita.
6. Esittely on mieluummin ytimekäs kuin lavea.
7. Esittelyllä on lähdetakuuta (literary warrant) eli kirjalliset lähteet ja informantit on merkitty.

Vihjeitä otetaan mielihyvin vastaan. Tarkoitukseni on siis laajentaa tätä merkintää, tarvittaessa osiin jakaen, kun homma etenee.

2.9. aloitettua merkintää  jatketaan 3.9.:

Ilmeisiä tehtävän toteuttamiselle relevantteja aineistoryhmiä ovat ainakin seuraavat:

• Ammattikorkeakoulua sivuavat väitöskirjat, niistä erityisesti englanninkieliset tai englanninkielisiä osajulkaisuja sisältävät. Kokonaan englanninkielisiä on tiedossani parikymmentä, joista 17 on julkaistu vuoden 2000 jälkeen. Kokonaismäärä on parinsadan tietämissä.
• Kasvatustieteellisten julkaisujen tietokanta ERIC sisältää n. 50 vuoden 2000 jälkeen ilmestynyttä julkaisua, joissa käsitellään suomalaista ammattikorkeakoulua. (Tästä on jännä huomata, että tasan jaettuna vähemmän kuin joka neljäs ammattikorkeakouluun liittyen väitöskirjan tehnyt olisi julkaissut kasvatustieteestä ERIC:iin noteeratulla tasolla. Kaikki amk:hon liittyen väitelleet eivät toki ole kasvatustieteilijöitä ja julkaisut tapaavat kasautua tuotteliaille kirjoittajille muiden kustannuksella.)
• Muut relevanttien tietokantojen keräämät julkaisut. Koulutusalojen substansseihin liittyvät kannat laajentavat hakualaa ainakin alkuvaiheessa liikaa.
• Ammattikorkeakoulujen rehtorien neuvoston (Arene, Rectors' Conference of Finnish Universities of Applied Sciences) julkaisut
• Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi, Finnish Education Evaluation Centre) arviointiraportit ja muut julkaisut
• Yksittäisten ammattikorkeakoulujen ja niiden yhteenliittymien julkaisut. Tähän ryhmään sisältyy esimerkiksi ammattikorkeakoulukokeilun oppilaitoskohtaisia raportteja.
• Oman erityisryhmänsä muodostaa Suomen lainsäädäntö, ammattikorkeakouluun suoraan liittyvät lait ja asetukset.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Israelilainen tutkija ja tietokirjailija Chaim Zins keräsi tutkimuksessaan Knowledge Map of Information Science informaatiotieteiden tutkijoiden ja kirjoittajien käsityksiä edellä mainituista peruskäsitteistä. Kun näihin lisätään käsite viisaus (wisdom) saadaan paljon käytetty DIKW-jäsennys, jonka tarkoitus on kuvata tiedon eri lajien tai muotojen välisiä suhteita ja niistä mahdollisesti muodostuvaa kokonaisuutta. Zinsin delfi-menetelmällä tekemä tiedonkeruu ja -analyysi osoitti kuitenkin, ettei tietoa kuvaavista käsitteistä todellakaan vallitse yhteisymmärrystä.

Kuva: Tämä ei ole DIKW vaan DUKW. Jälkimmäinenkään ei ole kovin selkeä. Lyhenne DUKW ei nimittäin paljasta ulospäin mitään ilman tietoa käytetyistä symboleista. DUKW tarkoittaa seuraavaa: D = suunniteltu vuonna 1942, U = utility eli hyötyajoneuvo, K = jokapyöräveto ja W = kaksi taka-akselia. Olennaisin ominaisuus eli amfibiokyky ei ilmene lyhenteestä. Puhutussa englannissa DUKW ääntyy toisinaan kuten duck tarkoittaessaan tätä erikoisajoneuvoa. (Kuvan lähde: Wikimedia Commons, käyttöoikeus public domain.)

Pohdin, lähteekö Chaim Zins artikkelin alussa vakavasti nominalistiseen suuntaan vai tekeekö hän ansaittua pilaa tieteenalastamme kysyessään pitäisikö information science ristiä uudelleen knowledge scienceksi. Tämä siksi, että alan piirissä on vahvoja tutkimusalueita nimeltä knowledge organization ja knowledge management. Information management tutkimusalana taas luetaan usein tietojenkäsittelytieteeseen tai -oppiin. Myöhemmin artikkelin edetessä käy hyvin ilmi käsitteiden information ja knowledge ongelmallisuus, kuten määritelmien ja niiden sitoumusten ristiriitaisuus.

Zins sai Critical Delphi -menetelmällä toteutettuun paneelityöskentelyynsä 57 osallistujaa 16:sta maasta. Monista muista tutkimuksista poiketen osallistujat on mainittu nimeltä tuotostensa yhteydessä. Heissä on monia suomalaisillekin informaatiotieteiden tekijöille ja opiskelijoille tuttuja henkilöitä, pääasiassa akateemisia tutkijoita, jokunen yritysten edustaja joukossa. Zins listaa kaikkien osallistujien paneelissa tuottamat avainkäsitteiden määritelmät ja esittää lopuksi oman yhteenvetonsa.

Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole koluta määritelmien yksityiskohtia, vaan sen sijaan todeta artikkelin esille tuoma moninaisuus sekä esitellä jokunen käsitteiden metaforisen havainnollistamisen helmi.

Zins toteaa Conceptual Approaches -artikkelissa (2007), että yhtä mieltä ollaan suunnilleen vain siitä, että kolme avainkäsitettä data, information ja knowledge liittyvät yhteen, sen sijaan kiisteltävää on siinä, miten käsitteet ja niiden keskinäiset suhteet määritellään. Monet tarkastelijat eivät hyväksy neljättä käsitettä wisdom (viisaus), muiden joukkoon, koska sen edellyttämä näkemyksellisyys (insight) viimeistään vie mennessään objektiivisuuden rippeetkin, jos niitä voi olla mielellisessä knowledge-käsitteessäkään jäljellä. Zins jakaakin ydinkäsitteiden tarkastelut kahteen lohkoon, subjektiivisuuden hyväksyvään ja sitä torjuvaan. Ensimmäinen tarkoittaa näkemyksiä, joissa tietokäsitteitä sovelletaan myös ihmisen mieleen, toisessa taas puhutaan eri tiedonlajeista ihmisen empiirisesti tarkasteltavissa olevina tuotoksina (artefacts). Jälkimmäisen, objektivistisen lähestymisen, hän nimeää termillä universal.

Donald Kraftin esittämässä datan määritelmässä on jylhyyttä: "Datat ovat jakamattomia faktoja, 'totuuden' peruselementtejä ilman tulkintaa tai laajempaa kontekstia" (Zins 2007, 484). Sitaatit totuuden ympärillä hieman latistavat vaikutelmaa. James Martin (1990) tavoitteli aikanaan nähtävästi  jotain samaa julistaessaan huolellisesti rakenteistettujen hyperdokumenttien sisällöksi "fact linked to fact linked to fact". Siis näin rajatussa tietokäsityksessä ruusu on ruusu on ruusu eikä piikkejä (eli ristiriitoja ja monitulkintaisuuksia) laisinkaan.

Gordana Dodig-Crnkovin huomautus, että kaikki data on teorialla sälytettyä (theory-laden) sopii hyvin kuvaamaan tietokäsitteiden ja niiden perustojen moninaisuutta, sillä missä on teoria, on myös näkökulma, näkemys ja tulkinta. Charles Essin mukaan irralliseksi jäävä tieto on objektiivista ja siten hyödytöntä. Vasta kun kognitiivinen tieto muuttuu eettiseksi arvioinniksi päästään tavoittelun arvoiseen viisaaseen toimintaan.

Dodig-Crnkov esittää metaforan, joka oivasti kokoaa erilaiset tietokäsitteet yhteen: Data on villaa, josta kehrätään informaation langat. Näistä kudotaan tiedon (knowledge) kangas. Se, että siitä syntyy leikkaamalla ja ompelemalla hyödyllinen vaate, edellyttää viisautta. Zinsin artikkelista käy ilmi, ettei metafora ole Dodig-Crnkovin kehittämä, mutta ilmeisistä syistä en laita mainittua lähdettä tähän. 

Lähteet

• Martin, James: Hyperdocuments and how to create them. Englewood Cliffs (N.J.): Prentice Hall, 1990 

• Zins, Chaim: Conceptual approaches for defining data, information, and knowledge. Journal of the American Society for Information Science and Technology, 2007, 58.4: 479-493.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Koneen vaihtuessa vaihtui myös koneellisen pyykinpesun paradigma toisen kerran. Ensimmäisen vaihdon muistan lapsuudenkodista, kun pulsaattorikone vaihtui automaattikoneeseen. Pulsaattorikone oli sellainen, jossa koneen käyntiaika voitiin säätää ennalta, mutta mm. veden vaihtamisesta piti huolehtia itse. Pulsaattorikoneen nimitys tulee edistyksellisestä laitteesta, jolla vesi saatetaan koneessa pyörimään vakionopeudella eikä hyrskytellä miten sattuu. Osattiin siis ennenkin. Tässä kolmannessa paradigmassa on automatiikan lisäksi ns. äly. Seuraava lienee jo mukana esineiden internetissä tai sen tulevassa vastineessa. Ehkäpä se antaa - vertaisverkkojaan konsultoituaan - ohjeita siitä, että jotkut rumpuun laitetuista vaatekappaleista olisi syytä pesun jälkeen kierrättää.

Tekniikan kehitys näyttää yleisesti ottaen menevän niin, että käyttäjän ja "raudan" väliin lisätään välittäviä kerroksia, joita toisinaan kutsutaan palveluiksi tai rajapinnoiksi. Nykyään ne ovat usein sulautettuja ohjelmistoja. Ohjekirja ei kertonut onko meidän koneessamme Java pyörittämässä sovelluksia. Erityisesti markkinointipuheessa kehitykselle pyritään antamaan paradigmaattinen luonne. Edellinen ratkaisumalli ei ole enää validi tai käyttökelpoinen, ei ainakaan ajanmukainen.

Ajattelutapa menee paradigmanvaihdoksessa uusiksi. Niinpä pesukoneen käyttäjä ei enää valitse ohjelmaa, vaan antaa yleiskuvauksen pyykistä ja sen jälkeen säätää prosessia tämän esivalinnan asettamissa rajoissa. Herkille materiaaleille ei saa laitetuksi 90:n asteen lämpötilaa vaikka itkisi. Itse asiassa lähtökohtaisesti tarjolla on ainakin minulle ennen näkemättömän matala 20 astetta. Toisaalta samaan lataukseen voi huoletta heittää kaikenlaiset pestävät all in one. Jos siis oma teknologiausko ja itsekunnioitus antavat periksi. Tällainen yleispesualgoritmi on kuin Marja Kurkelan tiedeparodiaromaanissa "Toinen nainen vasemmalta" esiintyvä Hympf-tilasto-ohjelma, joka ei viiksekkään assistentin käsissä vauhtiin päästyään tuntunut tarvitsevan sen paremmin dataa kuin parametrejakaan.

Joskus välittäviä kerroksia on liikaa. Suomalaisen kasvatustieteellisen tutkimuksen historia tuntee anekdootin, jossa väitöstilaisuuden opponentti kysyi väittelijältä erään tutkimuksessa esitetyn tilastollisen tunnusluvun perusteista. - "En tiedä, se tuli tietokoneesta", vastasi tarinan mukaan tämä nykyinen emeritus tieteenharjoittaja. Ammattikorkeakoulussa voidaan kiistellä "tietokoneesta tulevasta" prosenttijakaumasta, jossa kokonaisuuden osien summa on pyöristysten tuloksena enemmän kuin sata prosenttia. Onko tällaiseen yksityiskohtaan syytä tarttua, se kun voi viivästyttää opiskelijan valmistumista ja siten haitata tulostavoitteiden täyttymistä? Ammatillisesti seurauksena voi kuitenkin olla ns. elverum-efekti, jossa laskemisen sijasta luotetaan väärässä paikassa GPS:ään ja/tai epätarkkoihin pyöristyksiin.

Teknisten järjestelmien kehityksestä sekä käyttäjän ja koneen välisen suhteen muuttumisesta välittäjien lisääntyessä saa hyvän vertauskohdan katsomalla Youtubesta videon T-Fordin hallintalaitteista ja käynnistämisestä. Paradigmaerot tiivistäköön maininta, että vaikka vuoden 1925 mallisessa hopassa on kolme poljinta, mikään niistä ei ole kaasu ja kaksi on vaihdepolkimia.

Ammattikorkeakoulussa kyllä tiedetään, mikä on paradigma. Sanaa käytetään Theseus-tietokannassa 520:ssa ja ilmausta "paradigman muutos" 74:ssä tietokannan tietueessa. Yhden kerran kirjoitetaan "paradigmanmuutos". En tässä ryhdy katsaukseen käsitteen erilaista käytöistä ja näiden käyttöjen "tietoperustasta". (Ai! Kukas minua löi?) Tämän blogin painotuksin on luontevaa sen sijaan miettiä niitä tiedonhankinnan ja -käytön prosesseja, jotka luovat mahdollisuuksia ja oikeutuksen käyttää opinnäytetyössä paradigman käsitettä.

Yhteinen kysymys tieteen metodologioiden, substanssien ja sovellusten opettajille sekä kirjastohenkilökunnalle voisi kuulua: miten ohjaatte käsitteisiin perehtymistä vaikkapa paradigman kaltaisten koetinkivien osalta? Saavatko opiskelijat kehotuksen googlata käsitteen nimellä vai onko tarjolla jotain pedagogisesti kehittyneempää lähestymistapaa? Eräistä tutkimistani opinnäytetöistä voi näet tehdä tulkintoja, että ilman ohjausta opiskelijat päätyvät turvautumaan arkiajattelun mukaisiin käsitteisiin tai valmiisiin sitaatteihin silloin, kun pitäisi esimerkiksi määritellä opinnäytetyön kontribuution luonnetta ja muita sitoumuksia, joissa tarvitaan paradigman kaltaisia käsitteitä. 

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Ilmeinen vastaus on, että koulutusjärjestelmämme on ohjannut ja osin vieläkin ohjaa ihmisiä tähän. Perinteisten perusopetuksen ja lukion oppikirjojen eräs tuntomerkki on, että niissä ei ole lähteitä näkyvissä, viittauksista puhumattakaan. Tätä voidaan perustella painokustannuksilla: lähteet ja viitteet olisivat "tarpeetonta paperinkäyttöä". Digitaalisessa materiaalissa tämä argumentti ei tietenkään päde. Ensisijainen kohderyhmä ei toki heti ole leimaamassa oppikirjoja epäuskottavaksi lähteiden puuttumisen takia, pikemminkin päinvastoin. Lähteettömyys ja tietynlainen itseriittoisuus kuuluu kanonisen tekstin luonteeseen. Oppikirjassa kajahtaa sitä samaa pyhyyttä mitä ABC-kirjalla eräänlaisena Jumalan sanan heijastumana oli Jukolan veljeksille.

Myös tieteellisessä tekstissä esiintyy edellä mainittua oppikirjojen viitteettömyyttä lähentyvää käytäntöä, jossa totutaan hyväksytysti viittaamaan lähteeseen ilman sivunumeroita. Tälle viittaustavalle voi aidosti olla useampia syitä.

1. Viittaus voi liittyä sellaiseen synteesiin, jossa tiedonkäyttö jostain lähteestä ei kerta kaikkiaan palaudu yksittäisiin tekstinkohtiin, vaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Historiantutkijat taitavat kertoa tästä viittauksen yhteydessä samaa tarkoittavilla merkinnöillä passim. ja eri kohdin. Näitä käytetään myös niin, että viittauksessa on joitakin sivunumeroita, joita passim.-merkintä täydentää. Se kertoo silloin, että lukijan on hyvä katsoa tulkinnan perusteita löytääkseen muuallekin kuin juuri viitattuihin sivuihin.
2. Toinen traditio tai tulkinta on, että epätarkalla viittauksella peitetään jäljet. Tällöin tekijällä voi olettaa olevan hyvinkin tarkka tieto siitä, mihin tekstinkohtiin hän tulkintansa perustaa, mutta tätäpä ei halutakaan lukijalle (mahdolliselle kriitikolle ja opponentille) kertoa: miksi antaa lisää aseita vastustajalle, jos ei ole pakko.

Erilaiset lähteiden osoittamisen kulttuurit voivat kertoa laajemmasta tietokäsitysten kaksijakoisuudesta, jopa toiminta vs. reflektio tai käytäntö vs. teoria -dikotomiasta.

 (Tässä kohtaa hyppäsi kissa pöydälle, ihan konkreettisestikin.) On siis mahdollista ajatella, että voimakas ja eksplisiittinen nojaaminen lähteisiin kertoisi erilaisesta suhtautumisesta maailmaan ja toimintaan kuin se, että kirjoittaja luottaa omaan tietämykseensä ja kykyynsä tehdä siitä kirjallisia yhteenvetoja ilman lähteiden apua ja esittämistä. Molemmat orientaatiot näkyvät meneillään olevan väitöstutkimuksenikin aineistossa, ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä esiintyvissä tiedonkäytön valinnoissa. Aineisto osoittaa näiden kulttuurien olemassaolon, mutta ei salli tehdä päätelmiä kirjoittajien ominaisuuksista tai orientaatioiden yleisyydestä.

Alussa totesin, että monista Wikipedian artikkeleista puuttuvat lähteet ja tilannetta korjataan lähdetalkoissa. Samanaikaisesti Wikipedian sisällä toimii paikallisia kulttuureita, jotka ovat tarkempia olettamissaan tiedonkäytön laatuvaatimuksissa kuin suomalainen tieteellinen julkaiseminen. Olen parhaillaan mukana debatissa siitä, pitääkö dokumentti hankkia ja nähdä fyysisesti voidakseen todeta, mikä sen otsikko "todellisuudessa" on verrattuna kirjallisuudessa esitettyyn viiittaukseen. Kysymys on siis siitä voidaanko kahta metadokumentaatiota vertaamalla tehdä sitovaa johtopäätöstä jomman kumman oikeellisuudesta. Sisältöä koskevista päätelmistä ei siis ole kyse. Artikkelin muokkauksen kannalta puhutaan siitä, onko "sallittua" mainita tietty lähteen versio artikkelin lähdeluettelossa vai onko tyytyminen sijoittamaan se osioon Kirjallisuutta. Eläköön nillitys.

Riippumatta lähdetalkoiden loppusaldosta ja edellä mainitun pikku debattimme tuloksesta on ilmeistä, että lähteiden käytössä on moninaisuutta ja tarvetta selventäville toimenpiteille. Jos niitä halutaan nimetä informaatiolukutaidon edistämiseksi ja tämä auttaa kiinnittämään enemmän huomiota tiedonkäytön ilmiöihin, niin tehtäköön.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Vastaväittäjä Isto Huvila havainnollistaa. Kuva: Juha Kämäräinen.

Lahtinen tunnisti tutkimuksessaan kolme tietoasiantuntijoiden (eli informaatikoiden, tietoasiantuntija on kissan häntää nostava uudelleensuomennos termistä information specialist) toimintaa hankkeissa ohjaavaa roolia: tiedonhankkijan, informaatiolukutaidon ohjaajan sekä tietokäytäntöjen kehittäjän orientaatiot.

1. Tiedonhankkija on perinteisen kirjasto-orientoituneen roolin ilmentymä.
2. Informaatiolukutaidon ohjaaja on kouluttajarooli, jonka keskeinen viitekehys näkyy nimityksestä.
3. Tietokäytäntöjen kehittäjä sisältää laajimmat toimintamahdollisuudet.

Orientaatiot on määritelty peilaten käsityksiä oppimisesta tiedonhankintana, osallistumisena ja uuden tiedon luomisena. Kelpo esitys näistä löytyy kirjasta Hakkarainen K, Lonka K & Lipponen L (2004) Tutkiva oppiminen: järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Tähän jäsennykseen liittyy kiinnostava sivuvaikutus, joka ilmenee useissa ammattikorkeakoulun opinnäytetyötoimintaa tarkastelevissa tutkimuksissa. Niissä orientaatioita luetaan niin, että tiedonhankinta viittaa "alkeelliseen" ja vähän vanhentuneeseen, yksilökeskeiseen käsitykseen oppimisesta. Kunnon oppimiseksi  ammattikorkeakoulussa halutaan mieluiten kelpuuttaa vain uuden tiedon luominen ja vähän pitkin hampain osallistuminen. Uuden tiedon luomista korostamalla tuotetaan korkeakoulumaisuutta ja jäsenyyttä innovaatioiden tuottajien yhteisöissä. Esimerkiksi tietojohtamisen professori Pirjo Ståhlen mielipidekirjoitus Aineettoman pääoman kehitys taantuu Suomessa (HS 30.5.2016) liittää kuitenkin innovaatiojärjestelmään koulutussektorista vain yliopistot. Joka tapauksessa viitekehysvalinnasta seuraa, että pelkkään tiedonhankintaan keskittyvälle puheelle on mainitussa traditiossa niukasti tilaa.

Lahtinen käsittelee edellä mainittuja orientaatioita avarasti toisiaan täydentävinä (Lahtinen 2016, 89). Niiden välillä ei ole jyrkkää rajaa. Väitöstilaisuuden luento-osuudessa eli lektiossa hän kuitenkin kuvasi, miten tiedonhankkijaksi asennoitunut kirjastolainen odottaa hankkeissa passiivisena, että häneltä kysytään jotakin hänen tiukasti rajaamaltaan osaamisalueelta: "olen ollut olemassa ja käytettävissä". Olemme Jarmo Saartin kanssa kuvanneet tätä orientaatiota käsitteellä puuttumattomuuden periaate (principle of non-interference). Periaate tiivistyy siihen, ettei kirjastolainen "sekaannu" (interfere) tilanteisiin, joissa suoranaisesti tuotetaan uutta tietoa eikä pelkästään hankita ja järjestetä jo olemassa ja tietyissä tutuissa muodoissa olevia sisältöjä (Kämäräinen J & Saarti J 2014. Library Professionals' and partners' implicit principle of non-interference and writing-related interventions. QQML e-journal (4): 899-908).

Puuttumattomuuden vastakohta on interventio. Lahtisen jäsennyksessä osa interventioista on informaatiolukutaidon ohjaamista ja edistämistä, osa taas pyrkii aktiivisesti muokkaamaan toimintaympäristöä. Kehittämisen kohteena ovat tällöin "tiedon jakamisen, tuottamisen ja hyödyntämisen käytännöt" ja toiminta kattaa tiedon erilaisia tyyppejä (Lahtinen 2016, 91).

Uusia toimintamalleja esitellessään (luku 5.3) Lahtinen vaikuttaa etenevän tietoasiantuntijoiden toiminnan alaa laajentaen omasta kirjastosta oppilaitoskontekstin kautta työelämän organisaatioihin. Toimintamallit ovat:

1. Tutkitun tiedon reflektiivinen käyttö: Kirjastolaisen perinteinen ammattirooli kuvataan portinvartijaksi. Tästä ei suoraan sanota, että se tarkoittaa omiin kokoelmiin turvaamista, niitä koskevaa auktoriteettia sekä epäluuloa uusia tiedonlähteitä kohtaan. Etenemissuuntana on nimenomaan tiedon käytön ja useiden yhtä aikaa validien näkökulmien tunnistaminen. 

2. Yhteisopettajuus: Kehityssuunta perustuu sen oivaltamiseen, että toisin kuin perinteisessä koulussa ja kirjastossa, työelämän organisaatioissa vallitsee tiedon moninaisuus. Yhteisopettajuuden halutaan antavan opiskelijoille demonstraation siitä, miten eri lähtökohdista tulevat osaajat voivat toimia yhteen. Keskeinen premissi on, että myös opettajan roolissa opitaan ja oma käsitys on altis muutokselle ja kritiikille.

3. Työelämän informaatiolukutaidon ohjaus: Työelämän tilanteissa informaatiotaidot ovat vielä muita konteksteja enemmän valautuneina "kokonaisvaltais[een] --- tietomaiseman hahmottamiseen ja ymmärtämiseen" (Lahtinen 2016, 91).

Viimeksi mainittu tarkoittaa pitkälti sitä, että informaatiotutkimuksen perinteinen, eri kontribuutioita vahvasti lokeroiva tiedonhankinnan tieteen eetos on soveltamista ohjaavana periaatteena tiensä päässä. Yrityselämässä ei pitkään kuunnella akateemista pöpinää siitä, miten jokin ilmiö tai järjestelmä kuuluu "jäsennykseen" mukaan ja jokin toinen ei. Ei ole mitään jäsennyksiä, vaan ratkaisevaa on nopeasti ja tiiviisti hahmottuva toiminnan suunta, joka lisäksi on oikea.

Lahtinen nostaa luvun 5 lopulla kissan pöydälle: "[Työelämän informaatiolukutaidon tutkimukset] osoittavat, että tietoasiantuntijan roolia tulisi edelleen tutkia ja kehittää empiiristen tutkimusten avulla. Tärkeä esille noussut kysymys on esimerkiksi se, mitä tarkoittaa hankkeiden tietoperustan vahvistaminen tai uuden tiedon tuottaminen tietoasiantuntijan toiminnassa käytännön tasolla." (Lahtinen 2016, 93.)

Johanna Lahtisen tutkimuksesta on suora linkki omaa jatkotutkimustani motivoivaan kysymykseen siitä, miten ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä tunnistettavat tiedonkäytön ilmiöt, kuten ulkokohtainen suhtautuminen lähteisiin (montako tarvitaan) ja asiantuntijan helposti tavoittamien relevanttien lähteiden löytymättä jääminen (aihetta ei ole tutkittu), näkyvät hankkeissa, jos hanketoimijan substanssiosaamisen oletetaan takaavan myös tiedonhankinnan ja -hallinnan taidot. Sinänsä on ymmärrettävää, ettei kirjastolaisia haluta hankkeisiin seinäruusuiksi. Erityisosaamisen merkitys on tehtävä näkyväksi ja siinä Lahtisen tutkimus tekee arvokasta työtä. Se on vain kattavasti viestittävä myös kirjasto- ja tietopalvelualan sekä informaatiotutkimuksen yhteisöjen ulkopuolelle.

Väitöstilaisuuden lektio on julkaistu Informaatiotutkimus-lehdessä 1-2/2016.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.

Maria Lassila-Merisalo ja Sinikka Luokkanen kirjoittavat Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 16.5. pelosta, että ammattikorkeakoulujen julkaisuja aletaan arvioida samalla julkaisufoorumi-luokituksella (Jufo) kuin yliopistojen julkaisuja nyt. Kuten kirjastoalalla hyvin ymmärretään, julkaisut eivät ole möhkäleitä, jotka voidaan validilla tavalla ja kattavasti jaotella yksittäisten ennalta päätettyjen kriteerien mukaan.

Cullinan-timantti leikkaamattomana ja hiomattomana, ilman fasetteja. Lähde: Wikimedia Commons. Käyttöoikeus: Public Domain.

Fasettianalyysia ja siihen perustuvaa luokitusta pidetään erityisenä saavutuksena tiedonjärjestämisen (knowledge organisation) alalla. Hjørlandin (2013) mukaan se on selkein ja käsitteellisesti puhtain tiedon organisoinnin lähestymistapa. Samalla Hjørland huomauttaa kuitenkin, ettei tämä ole taannut sen nousemista muiden lähestymistapojen ohi.

Yksinkertaistaen fasettianalyysissa on kyse siitä, että tarkasteltavasta kohteesta tai aiheesta tunnistetaan sen merkityspiirteet eli attribuutit ja kuvataan nämä eräänlaisina ulottuvuuksina. Ulottuvuuksia kutsutaan faseteiksi ja näille ulottuvuuksille asettuvia yksittäisiä ilmentymiä, piirteiden arvoja taas fokuksiksi. Tämä käsitteistö on metafora ja peräisin gemmologiasta eli jalokiviopista. Fasetilla tarkoitetaan jalokiveen hiottua pintaa eli viistettä, johon valo osuu eli fokusoituu. Timantti näyttää erilaiselta, kun valon ja katseen suunta vaihtuu. Kyse on  siis näkökulmista, useiden näkökulmien mahdollisuudesta verrattuna lokeroiviin yksinkertaisiin kategorioihin.

Fasettianalyysin idea ja edellä esitettyjen kaltaiset metaforat liitetään paljolti intialaiseen S. R. Ranganathaniin. Hänen ajattelussaan korostuu rationalistinen uskomus havaintojen maailman taustalla olevasta tutkimuksen keinoin selville saatavissa olevasta järjestyksestä, joka luokitusjärjestelmiin sovellettuna ilmenee aiheiden universumina (universe of subjects). Aiheet sijoittuvat tähän moniulotteiseen avaruuteen, eivät erillisiin kasoihin tai laatikoihin. Ranganathanin keskeinen oivallus oli tavoitella tämän universumin kuvaamiseen joustavia välineitä, joilla aiheiden kuvaukset luotaisiin käyttäen tiettyjä perusrakenteita ja niiden aihepiirikohtaisia sovelluksia yhtenäisen järjestelmän luomiseksi.

Orientoituakseni ammattikorkeakoulun opinnäytetöiden maailmaan tein meneillään olevaa tutkimustani varten esityön (Kämäräinen 2012), jossa kävin läpi 92:n Theseus-tietokannassa olevan opinnäytetyön lähdeluettelot (otos edusti kymmentä prosenttia tarkasteluvuonna Theseukseen tallennetuista, Wikipediaan viittaavista opinnäytteistä ja sisälsi yhteensä 2329 lähdeluettelomerkintää). Alettuani kuvailla aineistoa huomasin varsin pian tehtävän kompleksisuuden: ammattikorkeakoulun opinnäytetöiden lähteistö on kovin villi, kuten tätä ympäristöä tuntevat hyvin tietävät. Lähteitä kun ei ohjauksessa kontrolloida (oikeasti: joku kontrolloi, joku ei). Tunsin houkutusta pyrkiä luomaan jonkinlainen amk-opinnäytetöiden lähteistön fasettikaava, mutta ymmärsin, että siitä tulisi tutkimukseni päätehtävä eikä tämä ollut tarkoitukseni. Lyhyesti sanoen, opinnäytetöiden lähteet ovat kovin moniulotteisia verrattuna esimerkiksi siihen, mitä Web of Science -tietokannassa oletetaan tieteellisten tekstien lähteistä. Yksi esimerkki riittäköön:

Ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä voidaan viitata sekä Wikipediaan että mihin tahansa sen kymmenistä, jopa sadoista ns. klooneista. Useimmat amk-opettajat, sen paremmin kuin opiskelijatkaan, nähtävästi eivät tiedä, että Wikipedian artikkelikorpus on periaatteessa täysin luvallisesti kopioitavissa ja jaettavissa uudella sivustolla. Tällaiseen kopioon viittaaminen kätkee sen, että kyseessä on Wikipedian sisältö. Realistisen kuvan saamiseksi lähteistöstä kuvailun tulisi siten sisältää attribuutti, joka kertoisi, mikäli kyseessä on tällainen kopiolähde. Tällainen kuvailu on toteutettavissa fasetoitua lähestymistapaa hyödyntäen, mutta perinteinen ns. luetteleva eli enumeratiivinen luokittelu joutuu vaikeuksiin: jokaiselle luokalle pitäisi varata tila sekä "aidolle" lähteelle että sen kopioesiintymille.

Ammattikorkeakoulun tietoympäristön monimuotoisuus ja sen tarkastelun vaikeudet eivät rajoitu opinnäytetöihin. Lassila-Merisalo ja Luokkanen toteavat, että nykyisellään ammattikorkeakouluissa "kaikki julkaisut ovat samanarvoisia: sanomalehtikolumni tuottaa yhtä paljon kuin vertaisarvioitu tieteellinen artikkeli" ja päätyvät varoittelemaan seurauksista, jos Jufo-luokitusta aletaan soveltaa ammattikorkeakoulujen arviointiin ja rahoitukseen. Minä näen tässä laajemman pohdinnan paikan ammattikorkeakouluille. Niiden on otettava päättäväinen ote omien tietokäsitystensä ja tiedonarvostustensa artikulointiin. Yksi siinä auttava väline on synteettisen eli piirteisiin perustuvan tietokohteiden kuvailujärjestelmän luominen.

Ammattikorkeakoulun julkaisuja on tarkasteltava suhteessa hankkeisiin, joissa ne on tuotettu ja hankkeissa sovellettuun osaamiseen. (On myös otettava huomioon esimerkiksi organisaatioiden rajojen ylittäminen ja se, ettei hanketta aina ole tunnistettavissa, siis toimintaympäristön moninaisuus.) Hankkeiden pääkontribuutio ei useinkaan ole julkaisu, vaan painopiste voi olla aivan muunlaisessa tiedontuotannossa, muissa artefakteissa ja hiljaisessa tiedossa. Tätä kokonaisuutta ei voi järkevästi arvioida julkaisutyyppejä luettelevalla ja tietystä näkökulmasta tarkastelevalla kriteeristöllä. Synteettinen kuvailu voi auttaa, vaikka toimivan ja vaikuttavan välineistön kehittäminen ei tule olemaan helppoa. Parempaa arviointiympäristöä ei kuitenkaan synny, elleivät ammattikorkeakoulut, yhdessä yliopistojen kanssa, aktiivisesti jäsennä ja artikuloi omia tiedonkäsityksiään sekä erilaisia tapojaan käyttää ja tuottaa tietoa. Kyse on valtatyhjiöstä, jonka joku ilman muuta täyttää. Todennäköisesti täyttäjä on se, jonka hallussa on päätösvalta rahoituksesta, oli tällä taholla tarvittavaa epistemologista kompetenssia tai ei.

Kirjallisuutta

• Hjørland, Birger. Facet analysis: The logical approach to knowledge organization. Information processing & management 49.2 (2013): 545-557.
• Kämäräinen, Juha. Opinnäytteiden tiedonlähteet ja toimijoiden osallisuus: esitutkimus. AMK-lehti 1/2012
• Lassila-Merisalo, Maria & Luokkanen, Sinikka. Ammattikorkeakouluille oma julkaisufoorumi. Helsingin Sanomat, Vieraskynä 16.5.2016, s. A 5.

Tämä teos on julkaistu Creative Commons Attribution-ShareAlike 2.0 Generic License -lisenssillä.