Viime perjantaina 12.12. oli Helsingissä tarjolla Tietävät työyhteisöt opetustyössä -seminaari. Seminaarin järjestivät Kansanvalistusseura, Aikuiskasvatuksen tutkimusseura ja Haaga-Helia ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Seminaarin esiintyjiä olivat ohjelman mukaisin tittelein akatemiatutkija Kristina Rolin, akatemiatutkija Ritva Engeström, dosentti Auli Toom, johtaja Pauli Juuti sekä koordinaattori ja tutkija Liisa Ilomäki. Tilaisuuden avasi johtaja Jari Laukia.

Eräs seminaarin esiintyjistä esitti toiveen, etteivät esitysaineistot päätyisi blogeihin. Informaatikko irrallaan ei plagioi muutenkaan, senhän tiedätte. Kerron tässä siis vaikutelmiani ja totean, että a) kannatti olla mukana ja b) menen toistekin kuuntelemaan näitä esiintyjiä yhdessä ja erikseen ja c) hiljaisesta tiedosta haluan tietää enemmän. Sitä auttaa se, että seminaarin hintaan (50 euroa, kohtuullista, sanoisin) kuului Auli Toomin, Jussi Onnismaan ja Anneli Kajannon toimittama kirja Hiljainen tieto: tietämistä, toimimista, taitavuutta.

Hiljainen tieto: tietämistä, toimimista, taitavuutta. (Lähde: http://www.kansanvalistusseura.fi/, sitaattioikeus)

Jari Laukian avaussanojen jälkeen Kristina Rolin rakensi esityksensä Miksi tieto on yhteisöllistä? koettelemalla tieteenfilosofian perusteissa yleensä esitettyjä tiedon ominaisuuksia ja esittelemällä niihin liittyviä ongelmia ja debattia. Aluksi me kuulijat virittäydyimme teemaan tarkastelemalla vierustoveriemme kanssa keskustellen erilaisten tietokäsitteiden suhteita.

Ritva Engeström tarkasteli esityksessään Kuka kehittää oppimista tietävässä työyhteisössä? työn muutosta monimutkaistuvissa ympäristöissä. Havahduttava esimerkki ongelmakenttien monimutkaisuudesta oli hänen esittämänsä lääkärin kertomus: potilas - kohteliaasti luvan kysyttyään - nauhoitti vastaanoton kulun. Potilaan tavoite oli näin päästä paremmin jyvälle tilanteestaan. Esityksessään Engeström esitteli jonkin verran kehittävän työntutkimuksen muutoslaboratorio-konseptia, jota asiakasorganisaation kanssa käytettäessä oli tullut esiin myös mainittu esimerkki.

Auli Toom lähestyi hiljaista tietoa ja hiljaista tietämistä oman tutkimuksensa kautta kuvaten tulostensa lisäksi mm. käyttämäänsä menetelmää opettajan hiljaisen tietämisen tavoittamisessa. Tiedonhankintaa ja -hallintaa opettavaa ja ohjaavaa puhutteli hänen kuvauksensa hiljaisesta tietämisestä nimenomaan poikkeustilanteiden käsittelyn taitona.

Itse en ole koskaan uskonut esimerkiksi "ennakkohakuihin": siihen, että kirjastonhoitaja tai informaatikko tekee valmiiksi todennäköisiä ohjaustilanteessa esiin tulevia hakuja. Tiedonhausta ja sen ohjaamisesta on ammattilaisen suoriuduttava myös paineen alla testaamatta ja varmistelematta sitä etukäteen, koska "tositilanteessa" tämä on mahdotonta: tiedontarpeita ei voi ennalta tietää; jos arvailee ja sitoutuu ennakkoluuloihinsa, tekee karhunpalveluksen sekä asiakkaalle että itselleen. Parempi on heittäytyä tilanteeseen ja käyttää osaamistaan täysillä ad hoc. Aihepiiriin orientoituminen ja ympäristön tekninen testaaminen ovat eri asioita eikä niitä ole syytä jättää tekemättä.

Hiljainen tietäminen (joka on siis eri asia kuin hiljainen tieto) ilmenee siinä, että pääsee sujuvasti asiakkaan kanssa samalle kartalle. Hiljaista tietoa taas voisi mielestäni edustaa esimerkiksi tuntuma siihen, mikä tietokanta on minkinlaiseen ongelmaan käyttökelpoisin.

Tähän problematiikkaan osuvasti Ritva Engeström siteerasi Thomas Hylland Eriksenin Hetken tyranniaa: tietotulvan uhri on sellainen, joka ei opettele uimaan tiedon valtameressä vaan haluaa varmuuden vuoksi juoda sen viimeiseen pisaraan. Tällaisia "epärealistisia juoppoja" meidänkin alaltamme kyllä löytyy, valitettavasti. Toisaalta, tiedättehän, että myös vertauskuva netissä surffaamisesta on kirjastonhoitajan, Jean Armour Pollyn, keksimä?

Fyysisen maailman surffaaja tarvitsee kosolti liikkeellistä ja fysikaalista hiljaista tietoa selvitäkseen aallokosta, edetäkseen ja vieläpä nauttiakseen siitä. Tällaiseen kaaoksen ja järjestyksen välimaastoon viittasi myös Pauli Juuti, joka kysyi esityksensä otsikossa: Voiko kokemustietoa siirtää työyhteisössä?

Tiedon olemusta ja dynamiikkaa tarkastellessaan Juuti nosti esiin esimerkiksi heimon käsitteen. Tieto on sillä tapaa veikeästi yhteisöllistä, että "meidän tieto" ei välttämättä ole tietoa naapurissa ensinkään ja päinvastoin. Silti on otettava riskejä ja tultava ulos. Juutin sanoin:  Mitä enemmän organisaatio on yhteydessä asiakkaiden kanssa, sitä innovatiivisempia sen prosessit ovat.

Päivän viimeinen esiintyjä, Liisa Ilomäki, aiheenaan Muuttiko tietotekniikka koulujen pedagogisia käytäntöjä? otti tiukasti kantaa yhteiskunnallisten päätösten mahdollisuuksiin ja seurauksiin suomalaisessa tietoyhteiskuntakehityksessä koulumaailman perspektiivistä. (Olen viitannut hänen väitöskirjaansa lokakuisessa merkinnässäni Ohjelman mutkikkuus ja voi-kieli.)

Ammattikorkeakoulukirjastoihin suoraan kalahtavia havaintoja Ilomäen esityksessä olivat ainakin, että a) opettajat eivät ole kovinkaan hyvin perillä tietotekniikan käytöstä ja b) opettajien ja oppilaiden tietoteknisissä jäsennyksissä on iso ero, eräänlainen kuilu. Koulujen tietotekniikka ja sen käyttötapa näyttää oppilaista tylsältä ja vanhanaikaiselta.

Tuossa kohdin tekee kyllä mieli vängätä hieman vastaan edistyksellisten ammattikorkeakoulujen hyväksi. Silloin jos amkki parhaansa yrittää, se voi jopa hetkittäin yllättää opiskelijat, jotka puolestaan saattavat olla omassa tietotekniikan käytössään hyvinkin konservatiivisia. Olen päällepäin metsälammen tyynenä auttanut erinäisiä sisällysluettelon kanssa hoipertajia ja välilyönneillä "tabuloivia" opinnäytteen tekijöitä. (Hyvät hyssykät: tällaisiako ammattilaisia me koulutamme?) 

Helsingin Sanomien yleisönosastossa sattumoisin juuri tätä kirjoittaessani 16.12. julkaistut kirjoitukset Aineenopettajat opettamaan tietotekniikkaa peruskoulussa ja Tehokas kirjoitustekniikka on jokamiestaito sivuavat tätä ongelmakenttää. Ensinmainitussa todetaan: "Oppilaitoksissa törmätään jatkuvasti siihen, ettei edes yksinkertaisimpia tekstinkäsittelytaitoja hallita." Niinpä. Nettiyhteisöllinen heimo ei välttämättä hallitse työkaluheimon välineitä ja käytäntöjä ja päinvastoin. 

On syytä todeta, että pedagogisesti hedelmällinen tietotekniikan käyttö on moninainen taitolaji, etenkin kun on pisteltävä ristikkäin yleisön tarpeiden ja instituution tavoitteiden kanssa erilaisia tietojärjestelmiä, aineistoja ja pedagogisia ratkaisuja.

Ilahdutti nähdä, että neljä kirjastoihmistä sentään oli Tietävien työyhteisöjen osallistujalistalla. Suretti, että vain neljä. Mistähän lie johtunut, että tuossa joukossa oli yksi nykyinen ja kaksi entistä laurealaista? Seminaarin tasoa ja kiinnostavuutta kuvannee se, että minulta jäi taamottu kollegani ja bloggaajasisar Hollannin Päivi huomaamatta, mitä täten pyydän anteeksi. Sellaista ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun tutustuimme. Seminaari oli upeaa seurattavaa ja olikin käsitteellisesti korkeatasoista, väliin mukavan teoreettista.  

Parempi jos liian moni ei nää, pidä vakan alla kynttilää. (Juice Leskinen) 

Tekniikkapuoli alkaa jollain tavalla hanskassa olla yhä useammilla ja pedagogiikkakin mitenkuten kehittyy, mutta ongelmia alkaa maailman mutkistuessa tulla siitä, että moni akateemisestikin koulutettu kirjastolainen potee, osittain tietämättään, tietynlaista teoriatraumaa. 

Panin merkille opiskeluaikanani 1990-luvulla, että suurin osa kirjastotieteen ja informatiikan, myöhemmän informaatiotutkimuksen opiskelijoista, vietti koko yliopistoaikansa toinen jalka kirjaston oven välissä, voimakkaassa sosiaalistumisprosessissa sinne päin. Tätä kannustettiin ja pidettiin luonnollisena, muunlaista mallia, kuten laitoksilla toimimista, pidettiin taas jokseenkin outona. Samalla ainakin Oulun laitokselta käsin jopa ruokittiin ajatusta, että oikeasti tätä alaa oppii vain kirjastossa. Laitos kyllä järjestää opetusta ja myöntää tutkintoja, sivistääkin, mutta se oppi...

Tutkimus oli sitten erikseen, mutta sitähän tekeekin henkilökunta, jolla ei enää tai nyt ole mitään tekemistä kirjaston kanssa. (Olikohan itseni lisäksi Oulun laitoksen henkilökunnassa ketään, joka ei vielä ollut ollut töissä kirjastossa.) Tuleva kirjastolainen saattoi siis halutessaan pitää kosketuksensa teoriaan hyvin ulkokohtaisena. Tentti sen pois. Näin graduvaihetta kohti edetessä mielissä rakentui ja leveni käytännön ja teorian kuilu, jota pidetään alallamme onnekkaana tosiasiana. Ja koska kerran on olemassa me käytännön kirjastolaiset, täytyy olla myös nuo teoreetikot. Sitä, että tämä käsitys ilmentää ja uusintaa sosiologista käsitettä eli teoriaa toiseudesta, ei tultu ajatelleeksi.

Kun jako on kerran mieliin kaivettu, sitä on vaikea tasoittaa. Ja se, kehen teoriatartunta, oikeasti kiinnostus sivistyä, oli iskenyt, koetti salata, että hän ei oo oikea cowboy. Ne oikeat, enimmäkseen cowgirlit, näet opettelivat jo kovasti sujuvaa ulkopuolista asennetta, joka kyllä käsittelee aineistoja ja asiakkaita teknisen taitavasti, mutta samalla tekee kaikkensa välttääkseen tartuntoja. "Taittajalle pinta on pintaa", kirjoittaa Juhani Syrjä romaanissaan Omenatarha. Omenatarhan päähenkilöstä tuli kivuliaan kasvun kautta ensin taittaja, sitten kuvaaja ja lopulta toimittaja ja kirjailija. Menettikö hän taittajan kykynsä saavuttaessaan jotain kirjailijana? 

Itse sain paljon vaikutteita yhdeltä harvoista tuon ajan oululaisista kirjastokapinallisista, Snellmanian kirjaston informaatikko Ritva Toropaiselta, joka laajasti sivistyneenä ihmisenä teki myöhemmin väitöskirjankin kaupunkinimistön semiotiikasta. Ritva aikanaan sanoi, että humanisti-informaatikolla sopii olla kymmenkunta approbaturia eri aineista, niin pystyy keskustelemaankin asiakkaidensa kanssa. Hänen ammatillisia tuntomerkkejään oli myös tiivis yhteydenpito laitoksille, innovaatio ainakin tuohon aikaan sekin. Yhdessä muuten olimme tekemässä verkkodokumenttia Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen.

Kirjoitin taannoin aikuiskasvatustieteen opintojeni reflektoivaan tehtävään, että ko. opinnot ovat tuoneet uutta näkökulmaa myös aikaisempiin yliopisto-opintoihin. Alkaa näkyä kehityskulkuja ja ajattelutapojen taustoja. Aikuiskasvatuksen opinnoissa on jaksoja, jotka, kuvaillessaan aikuiskasvatuksen ilmiökenttää ja jäsennyksiä, antavat työkaluja ymmärtää yhteiskuntaa oppimista ja sivistystä laajemminkin. Tässä mielessä rohkenen niitä suositella, vaikkapa verkko-opintoina, kuten itse niitä teen. Sitä takuuta en uskalla antaa, etteikö jotakin tarttuisi. 

Tämä teos jonka tekijä on Juha Kämäräinen on lisensoitu Creative Commons Nimeä- Tarttuva 1.0 Suomi lisenssillä.